Hyvää joulua!

 

Joulupäivän kokoontumisessa käsiteltiin 2 edellistä kirjaa - Piin elämä jäi vielä odottamaan vuoroaan, sillä allekirjoittaneella se on edelleen kesken. Myös Wreck This Journal odottaa vielä E:n panostusta.

Tie

Tie sai tokipiirin miettimään yhteiskuntajärjestelmää, ja sitä, mitä oikeasti tapahtuisi, jos kuvatun kaltainen tilanne tulisi. Kuka meistä oikeasti alkaisi syömään vauvoja?? Tietysti, jos USA:ssa mellakoidaan nykypäivänä jo silloin, kun sähköt katkeavat, niin tiedä mitä ne pöljäkkeet tekevät pahemmassa tilanteessa. Totesimme, että kirja ei ehkä pyrikään esittämään realistista tilannetta, vaan ennemminkin kertoo välinpitämättömyyden kulttuurista (kuten T asian ilmaisi). 

Tähtiä tie sai melkein täydet, *****- (miinuksen tullessa siitä, että M ei ollut aivan niin vakuuttunut kirjan erinomaisuudesta kuin toiset). Joka tapauksessa kaikki pitivät kirjan lakonisuudesta, ja kaikki olivat olleet kovasti kirjan lumoissa sitä lukiessaan.

Eläinten syömisestä

Keskustelimme siitä, kuinka paljon Eläinten syömisestä on ns. tietokirja, ja totesimme, että vaikka faktat vaikuttavatkin oikeilta ja tarkistetuilta, se kuitenkin menee enemmän "propagandan" puolelle. Se ei yritäkään olla objektiivinen kuvaus, vaan on kirjoitettu voimakkaasti kirjailijan omasta henkilökohtaisesta näkökulmasta (kokkaavine isoäitineen ja amerikkalaisine ruokaperinteineen). E piti kirjaa hieman epäuskottavana. Kokonaisuutena kirja uppoaa varmasti hyvin USAlaiseen kohdeyleisöönsä. Kaikki olimme vahvasti sitä mieltä, että eläinten asema ei nykyisessä tehotuotantoyhteiskunnassa ole häävi, ja että on hyvä, että asiasta keskustellaan. Kun ihmiset alkavat muuttaa tietoisesti kulutusvalintojaan, sillä on yllättävän suuri vaikutus. USA:an verrattuna Suomen ongelmat ovat vielä ehkä pienempiä, mutta se, että asiat jossain muualla ovat huonommin kuin meillä, ei tarkoita, että meillä asiat ovat hyvin.

Tähtiä Eläinten syömiselle annettiin ***+. Kirja ei ehkä hyödyntänyt täysin kaikkea sitä potentiaalia, mitä aihealue olisi voinut tarjota.

Seuraava kirja

E julkisti seuraavan kirjan, Joe Hillin Sarvet. Joe Hill on Stephen Kingin poika, jonka edellinen kirja Sydämen muotoinen rasia oli E:n ja T:n mukaan "Stephen Kingin alkutuotannon tyylistä, mutta inhimillisemmällä otteella". Pelottavia hetkiä siis tiedossa!

 

- M

Elämää, Piin ja meidän

Tokipiiriläisillä on ollut kiireitä. Opiskeluja, töitä, perhettä, ystäviä, elämää... Mutta ehkäpä mahdollisesti pitkäpiimäinen ja toivottavasti tasainen vuoden alkupuolisko saa taas tämänkin blogin heräämään...

Hain viimein Yann Martelin Piin elämän kirjastosta. Tarkoitus oli lukea tämä joulun kokoontumista varten (mihin aikaa onkin huimat 2 päivää). Se on tarinan jatkosta kiinni, ehdinkö. Luettuani ensimmäiset 36 sivua voin todeta, että jos tämä ei olisi Tokipiirin Virallinen Kirja, niin kesken jäisi.

Tarinankerronnassa on epäilyttävä rakenne, jossa on tajunnanvirtamaisia piirteitä. Lisäksi suomentaja tekee koko ajan ärsyttäviä kielioppivirheitä.

Luin juuri noin 6 sivua todisteluja siitä, miksi eläimet pitäisi sulkea häkkiin, enkä löytänyt siitä lainkaan niin symbolisia merkityksiä kuin T. Ok, omat sisäkissanikaan tuskin kokevat koskaan vapauden riemua ja siihen liittyviä loisia ja eloonjäämistaistelua, mutta en todellakaan voi sanoa, että villieläimelle on onni päästä eläintarhaan. Kuinka monessa eläintarhassa onkaan ongelmia eläinten hoitamisessa? Turhautumista? Puolittain siivottuja häkkejä? Ruokana jotain jätettä ja ihmisten hälinä ympärillä? Ja ääritapauksessa jopa ihmisten maailman levottomuutta, joka saa ihmiset pakenemaan ja jättää eläimet kuolemaan nälkään, janoon ja omaan saastaansa.

Sympatiani eivät ole tällä hetkellä puolellasi, Piscine Molitor Patel eli Pii.

- M.

"...on vaikeaa olla säikähtämättä sisimmässään sitä, millaiseksi eläintuotanto on muuttunut."

Sain Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan viimein luettua. Otin sen Helsinkiin mukaan ja junamatkan ja hotelliaamun aikana sain luku-urakan loppujen lopuksi nopeasti loppuun. Otsikko on suoraan kirjasta, ja se tiivistää hyvin jälkituntemukseni kirjan tiimoilta. On vaikeaa olla säikähtämättä sisimmässään sitä, millaiseksi eläintuotanto on muuttunut - tai oikeastaan millaisiin perusperiaatteisiin elävien, tuntevien olentojen kohtelu perustuu.

Eläinten syömisestä Eduskuntatalon portailla

Kirja oli rakenteellisesti hieman sekava, "hieman" ehkä alleviivaava ja hieman amerikkalaisilla perinteillä mässäilevä. Esimerkiksi loppuhuipennuksena käytetty kiitospäivän päivällinen ei oikeasti aiheuta omasta kulttuuritaustasta johtuen juurikaan minkäänlaisia tunteita.

Sen sijaan eläinten hyvinkin seikkaperäisesti kuvailtu kärsimys, kauhu, elävien nautojen nahkominen, kananraatojen paskavedessä liottaminen, elävien sikojen kärsien halkaiseminen... Se herätti hyvin, hyvin voimakkaita tunteita.

Matrix-leffassahan ihmisiä tehotuotettiin. En enää muista leffaa kovinkaan tarkkaa (pitäisi ehkä katsoa uudestaan), mutta muistaakseni ihmisten tuotanto-olosuhteista aiheutuvaa kauhua lievennettiin tuottamalla näille keino-todellisuutta.

Tosielämässä mikään ei lievennä sitä kauhua ja niitä hirveyksiä, joita kokevat esimerkiksi broilerit ahdettuna ikkunattomaan varastoon, ainoana tarkoituksenaan kasvattaa lihaa, joita myöhemmin myydään siisteissä muovikelmutetuissa pakkauksissa ahneille ihmisille.

"Me emme voi vedota tietämättömyyteemme, me olemme vain välinpitämättömiä. Nykyisin elävät ihmiset ovat niitä sukupolvia, jotka tietävät asian paremmin. Me joudumme ja toisaalta myös saamme elää aikana, kun tehotuotantoa on alettu arvostella julkisesti. Me olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään: Mitä te teitte saatuanne tietää totuuden eläinten syömisestä?" (Safran Foer 2009, s. 303) 

- M.

Tyger, Tyger, burning bright...

Rahtilaiva Tsimtsum uppoaa Tyynellämerellä ja ainoat hengissäselviytyjät ovat hyeena, oranki, seepra (jonka jalka on murtunut), bengalintiikeri nimeltä Richard Parker sekä Piscine "Pii" Patel, 16-vuotias intialaispoika, joka oli muuttomatkalla Kanadaan perheensä kanssa. Piin ja Richard Parkerin yhteiseloa pelastusveneessä keskellä aavaa merta kestää 227 vuorokautta.

 Luin kirjan jälleen kerran melkein yhdeltä istumalta. Termiä mukaansatempaava olen tämän blogin aikana käyttänyt useammin kuin tarpeellista olisi, mutta tämän kirjan kohdalla se on osuva ja paikallaan. Harvoin törmää yhtä vaikuttavaan, monitasoiseen teokseen. Kirjan voi hyvin lukea pelkkänä seikkailukertomuksena, mutta se on myös syvällisesti ja hienovaraisesti elämää ja ihmisyyttä peilaava teos. Kirjassa on myös kuvattu asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti eläinten käyttäytymistä. Eläimiä ei ole inhimillistetty liikaa, eikä niihin ole liitetty keinotekoisia ihmismäisiä piirteitä. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - ne kuitenkin toimivat symboleina ihmisyyden eri puolille. Mitä merkitsee olla ihminen?

 "Luonnonvaraiset eläimet elävät pakon ja välttämättömyyden sanelemaa elämää, niiden sosiaalinen hierarkia on tiukka ja ympäristö tarjoaa runsaasti pelonaiheita ja niukasti ravintoa. Niiden on koko ajan puolustettava omaa aluettaan ja kärsittävä loisista. Mitä merkitsee vapaus sellaisessa viitekehyksessä? Elävässä elämässä luonnonvaraiset eläimet eivät ole vapaita sen kummemmin ajan kuin paikankaan suhteen, ja sama pätee yksilötason suhteisiin."

 Eläintarha symboloi tietenkin ihmiskuntaa. Yhteiskuntasopimus takaa kohtalaisen vakaan ja turvallisen elämän, mutta aivan kuten eläintarhan eläimet, mekään emme ole täysin vapaita. Kirjaa voi ajatella uskontomyönteisenä, mutta mielestäni tarinassa uskonnoilla on enemmän symbolinen merkitys. Tieto antaa vapauden valita. Vapaa tahto ja universaali moraali (vrt. koiramoraali) vaativat aina sen, että ihminen tiedostaa valintojensa seuraukset (juolahti mieleeni kelluvasta saaresta ja mangusteista, jos ihmettelette, miten tämä liittyy mitenkään kirjaan).

 Erityisesti täytyy vielä mainita kirjan yksityiskohtaisen kuvaileva kieli. Kirjailija on tehnyt taustatyönsä erittäin huolellisesti ja sen myötä ainakin tämä lukija myötäeli kirjan tapahtumia hyvin voimakkaasti, aivan kuin olisin itsekin ollut pelastusveneessä.

 "Jano teki minut raivohulluksi. En ole koskaan tuntenut pahempaa ruumiillista kärsimystä kuin tuo pilaantunut maku ja tahmainen tunne suussani, sietämätön paine nielussa, tunne että vereni alkoi muuttua paksuksi jähmeäliikkeiseksi siirapiksi. Saat uskoa, että tiikeri ei ollut sen rinnalla mitään."

  T

Entisen kasvissyöjän näkemyksiä Eläinten syömisestä

     
Aivan alkuun täytyy sanoa: minä pidän lihasta. Varsinkin punaisesta lihasta. Joskus muinoin en syönyt lainkaan lihaa, ja välttelin myös lihan sivutuotteena syntyviä aineita, kuten liivatetta, vaikka se tarkoitti makeisvalikoiman kutistumista aivan onnettomaksi. Täydellinen kasvisruokavalio, puhumattakaan vielä pidemmälle menevistä kaikenmaailman-vegaaneista, on kuitenkin yllättävän vaikeaa toteuttaa terveellisesti, ja lopulta päätin palata sekasyöjäksi (Ympäristön paineella saattoi olla myös osuutta asiaan, kuten myös ensimmäisellä kunnollisella sisäfileepihvillä). Näistä lähtökohdista katsottuna, pidin Eläinten syömisestä ennakkoon hyvin mielenkiintoisena, vaikka olin lievästi agitoitunut ajatuksesta, että minulle tuputetaan kasvissyönnin paremmuutta ja sekasyömisen moraalittomuutta.

M:n ja T:n lukukokemuksista luettuani, olin oikeastaan yllättynyt, miten vähän kirja vaikutti minuun. Toki vastustan itsekin tehotuotantoa ja olen samaa mieltä kirjailijan kanssa siitä, että kaikilla eläimillä tulisi olla hyvät oltavat ja hyvä elämä, mutta kirjaa lukiessa vaikutti siltä, että suurin osa ongelmista johtuu vain kieroutuneista ja sairaista ihmisistä. Se, että joku lihantuottaja tappaa nuoria naisia ja myy heidän lihaansa sianlihana tietämättömille kuluttajille, kertoo mielestäni melko vähän siitä, onko lihantuotantoala sinänsä hyväksyttävä ja eettinen. Lisäksi, oma mielikuvani ainakin on (kenties vain huijaan itseäni), että tilanne Suomessa ei ole aivan samanlainen kuin kirjassa kuvattu Ameriikan tilanne. Kirjan lopussa oleva katsaus Suomen tilanteeseen oli pettymyksekseni melko suppea, eikä siitä oikeastaan saanut kunnollista kuvaa siitä, millainen se Suomen tilanne nyt sitten on.

Eniten kirjassa häiritsi varmaankin populistinen ja yksinkertainen tyyli sekä epäformaali ja paikoin jopa vulgääri kieli. Yliopistomaailma on nähtävästi pilannut lukutyylini, mutta kirja tuntui häiritsevästi epäuskottavalta ja propagandistiselta. Ymmärrän kuitenkin, että kirja on kirjoitettu lukijakunnalle, johon moinen tyyli todennäköisesti uppoaa. Pidin eniten juuri kirjan niistä osista, joissa kirjailija paneutui enemmän vain faktoihin. Erityisen mielenkiintoista oli lukea siitä, miten tehotuotanto on vaikuttanut erilaisten influenssavirusten syntymiseen ja kehittymiseen antibiooteille resistanteiksi.(Mielessäni vilisi jo kuvia superflunssasta ja Tukikohdasta)

Jäin myös miettimään, kun kirjassa kerrottiin paljon kirjailijan omasta koirasta, mitä hän oikein sille syöttää. Onko koirallakin kasvisruokavalio vai syökö se tehotuotetusta lihasta tulevasta teurasjätteestä tehtävää teollista kuivamuonaa? Ja entä jos itse olisin kasvissyöjä, mitä minun pitäisi syöttää omille niuhoille kissoilleni, joista etenkin yhdelle maistuu vain ja ainoastaan oikea liha? Vai pitäisikö moiset lihansyöjälemmikit hävittää ja pitää vain kasvissyöjäeläimiä?

-E.

Ps. Täytyy vielä lopuksi päteä sen verran, että muistelisin, että olisin kysynyt kirjapiiriä perustaessamme, mitä mieltä muut ovat niin sanottujen tieteellisten kirjojen ja ei-kaunokirjallisten kirjojen valitsemisesta ja että M olisi siihen vastannut, että pysytään noissa kaunokirjallisuuden teoksissa... Mutta voihan olla, että muistan väärin ;)

Piin elämä

Eläinten syömisestä on nyt saatu vähäksi aikaa tarpeeksi ja on aika siirtyä eteenpäin.

Seuraavana lukuvuorossa odottaa Yann Martelin Piin elämä. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Piscine "Pii" Patelista, bengalintiikeristä ja haaksirikosta. Onko mahdollista selviytyä 227 päivää pelastusveneessä keskellä Tyyntä valtamerta seuranaan valtava bengalintiikeri? Martell "kertoo tarinan, joka ei millään voi olla totta, ja kuitenkin lukija uskoo kaiken". Tai näin ainakin takakannessa kerrotaan :)

T

Juttua possuista ja koulusta

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan edennyt valitsemani Eläinten syömisestä -kirjan kanssa.

Kumpaa tekstiä sinun olisi helpompi lukea?

Vaihtoehto 1 (kuvassa vasemmalla): "Our expanded model also suggests that the effectiveness of varying media and message characteristics may depend on the purpose of the communication. As should be clear from our discussion above HR information is disseminated for a variety of different purposes." D.L. Stone, K.M. Lukaszewski (2009) An expanded model of the factors affecting the acceptance and effectiveness of electronic human resource management systems, Human resource management review 19, 134-143.

VS.

Vaihtoehto 2 (kuvassa oikealla): "Mätkäisemme ne vain olan takaa lattiaan ja viskaamme sivuun. Kun olet mätkinyt kymmenen, kaksitoista tai neljätoista possua, viet raadot tainnutustilaan ja heivaat ne raatokärryyn. Jos satut käymään uudestaan tainnutustilassa ja huomaat joidenkin jääneen henkiin, ne on mätkäistävä uudestaan lattiaan. Joskus on sattunut niinkin, että käväistessäni tainnutustilassa siellä on ryntäillyt joku possu silmä poskella yltä päältä veressä tai leuka murskana. "Ne sanovat sitä eutanasiaksi", kertoi työntekijän vaimo". Jonathan Safran Foer (2009) Eläinten syömisestä, 228.

Itselleni Foerin kirjan aiheuttama kylmä raivo on vain jotain, jota ei illalla juuri ennen nukkumaanmenoa halua saada aikaiseksi. Ennemmin lukaisee vaikka muutaman sivun puuduttavaa opintomateriaalia. Opintomateriaalia olen siis saanut kiitettävästi luettua tässä ajassa, kun olen pitänyt ainoina vaihtoehtoina yllämainitut...

Mutta kirjan tulen kyllä lukemaan loppuun.

- M

Mikä meissä ihmisissä on oikein vikana?

"Tiedätkö, mistä syömäsi liha on peräisin? " Luin Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan erittäin intensiivisesti kahdessa illassa.  Olen aina suhtautunut lihan syömiseeni ehkä vähän häpeillen, tuskin kenellekään on epäselvää se, että lihan tuotanto on äärettömän epäeettistä puuhaa. En vain ollut ikinä osannut kuvitella sitä valtavaa inhimillisen kärsimyksen määrää, jonka lihan tehotuotanto aiheuttaa.

 Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja tapa, jolla kirjailija yhdistää omia kokemuksiaan tiukkaan, faktoihin perustuvaan reportaasiin, on vakuuttava. Tehomaatalouden päivittäiset kauheudet esitetään niin vastaansanomattoman selvästi, että kirjan luettuaan on täysin mahdotonta jatkaa sekasyöjän elämäänsä ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 "Viime aikoina jalostetut broilerirotujen lihakset ja rasvakudokset kasvavat merkittävästi nopeammin kuin niiden luut, mikä aiheuttaa epämuodostumia ja sairauksia. 1-4 prosenttia linnuista kuolee kouristuksia aiheuttavaan ja äkkikuolemaan johtavaan oireyhtymään; tätä kuolinsyytä ei juurikaan esiinny muualla kuin tehotuotantolaitoksissa. Samaten tehotuotannon aiheuttama vesivatsa, jossa ruumiinonkalot täyttyvät nesteellä, tappaa jopa enemmän (maailmanlaajuisesti 5 prosenttia linnuista). Kolmella neljästä linnusta on jonkinlainen kävelyongelma, ja kaiken järjen mukaan ne kärsivät alituisista kivuista. Joka neljännellä on niin suuria ongelmia kävelyn kanssa, että ne kärsivät varmasti."

  Kirjassa kuvataan puistattavan tarkasti tehotuotantotilojen ja teurastamojen arkea; hitaasti kasvavat porsaat mätkitään kuoliaaksi betonilattiaan, teurastamossa lehmiä on elossa vielä nylkemisen aikana, KFC:n "Vuoden alihankkijan" työntekijät tallovat, potkivat, lyövät seinään lintuja ja repivät niiltä nokkia. Kaiken kaikkiaan kirjan luettuani tunsin ahdistusta ja valtavaa kollektiivista häpeää omasta ihmisyydestäni. Oikeasti, mikä meissä ihmisissä on vikana?

T

Kirjastokäyntien auvoa

En ole edelleenkään saanut Eläinten syömisestä -kirjaa kirjastosta, ilmeisen suosittu kirja tuntuu olevan. Laitoin kuitenkin kirjan varaukseen, joten muutaman viikon kuluttua viimeistään tod.näk. pääsen aloittamaan.

Varsinaisesti halusin nyt kuitenkin hehkuttaa erittäin onnistunutta kirjastokäyntiä, jonka seurauksena onnistuin nappaamaan itselleni uutuushyllystä sekä Dmitri Gluhovskin Metro 2034n että Ali Shawn Tyttö joka muuttui lasiksi!!! Oi onnea! Lisäksi luulin jostain syystä, että Metro 2034 ilmestyy vasta lokakuussa, joten olin kiekaista ilosta, kun nappasin ko. kirjan itselleni :) Kyseessä on siis jatko-osa Metro 2033lle, josta sivuhorinoitsin jokunen aika sitten. Kirjassa kerrotaan ensimmäisessä osassa esiintyneestä salaperäisestä Hunterista. Luin kirjaa yhdeltä istumalta hieman yli puolenvälin, ja tykkään kovasti. 

 Tyttö joka muuttui lasiksi puolestaan kuulostaa ainakin ajatuksena kiehtovalta aikuisten sadulta; nuori valokuvaaja Midas Crook törmää joulukuisena iltapäivänä metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Myöhemmin käy ilmi, että tytön jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia. Lasittumisen syitä ei tunneta, eikä parannuskeinoa ole. Tunnustan, että äärettömän kaunis kansikuva oli osasyy kirjan lainaamiseen :)

 Lisäksi löysin vielä Tone Finnangerin Tildan tapaan -kirjan. Vaikka en itse mikään varsinainen tildailija olekaan, on kiva katsella, mitä kaikkea pientä sälää voisi ommella kotiin :)

 T, jonka kotona tuoksuu paperi ja painomuste

Alkutunnelmia Eläinten syömisestä

Olen päässyt Foerin Eläinten syömisestä -kirjassa siihen kappaleeseen asti, jossa puhutaan koirien syömisestä.

Kirjasta puskee tiukasti läpi amerikkalaisuus. Tapa sotkea samaan kappaleeseen ja jopa lauseeseen faktaa ja urheaa isoäitiä, joka on maailman paras kokki, on jotenkin... amerikkalainen... Luulen, että kirja toimisi paremmin alkuperäiskielellä.

Hyvää kirjassa on se, että siinä on selvästi käytetty tutkittuja lähteitä. Kirjan ovat myös tarkastaneet (kirjan mukaan) kaksi ulkopuolista maksettua tarkastajaa. Hyvää on myös se että kirjassa esitetyt asiat saavat oikeasti miettimään asioita. En ollut esimerkiksi koskaan aiemmin ajatellut, että kalastuksessa sivusaaliin osuus on niin suuri. Mukavaa on myös se miten omakohtaisesta näkökulmasta kirja (-n alku) on kirjoitettu.

Ison plussan kirjan alkuosa saa sille, että siinä myönnetään miten vaikea aihe on ja miten usein syöjät jaetaan tiukasti joko sekasyöjiin tai kasvissyöjiin, ja että kirjan ei ole tarkoitus olla vegetarismin ylistys vaan pohtia sitä, mistä liharuokamme tulee ja miten.

Jatkan mielenkiinnolla!

- M.

Kokoontumisia

Kirjapiiriläiset kokoontuivat jälleen 24.7. keskustellakseen Leonie Swannin Murha laitumella -kirjasta. Kirja ei oikeastaan herättänyt enemmälti keskustelua. M ja E pitivät sitä ihan hyvänä, muttei tajunnanräjäyttävänä. Ehkä hieman ahdistava ja surullinen ja yllättäen myös pelottava. M ei pitänyt Melmoth-lampaan tajunnanvirtaisesta ajattelutavasta, E piti. T:n mielestä Melmoth-pätkissä kuulsi läpi parhaiten alkuperäiskieli saksa.

 T piti kirjasta eniten, ja oli ainoa, jonka mielestä se ei ollut ahdistava vaan hauska (kertonee jotain T:n huumorintajusta). T myös pohti lampaiden nimien taustoja sekä muita kirjallisia viittauksia. Kaikkien mielestä kirjassa oli hyviä huomioita ihmiselämästä ja sen kummallisuuksista. Lampaiden ajattelumaailma tuntui myös hyvin luontevalta.

Tähtiä ****- (eli 4-).

M paljasti kokouksessa myös seuraavan kirjan, joka on Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä. Kirjassa pohditaan lihan tehotuotannon ongelmia. "Söisimmekö eläinkunnan tuotteita, jos tietäisimme, miten ne päätyvät lautasillemme?" M valitsi kirjan, koska aihe on kiinnostava. On myös mielenkiintoista lukea välillä ei-tarinamuodossa olevaa teosta, "tietoteosta", joka perustuu faktoihin ja runsaaseen lähdeaineistoon. Kirjan lopussa on myös katsaus Suomen tilanteeseen.


Kokouksen aikana M luovutti Keri Smithin Wreck this journalin eteenpäin E:lle, joka siis vasta nyt pääsee aloittamaan oman osansa tehtävistä.


Kirjuroitsemassa T, joka ei koskaan söisi lammasta.

Eteenpäin tietä pitkin

"Tie" täysin päinvastaisessa maisemassa  Kolilla

Kuten E ja T tietävät en ole koskaan ollut mikään tajunnanvirran ystävä. Vertauskuvien kyllä, tiettyyn rajaan asti, mutta tajunnanvirta jättää minut jo yläjuoksulle. Senpä takia rauhallisen lakoninen, konkreettinen ja tiivissanainen Tie sai minut lukiessani myhäilemään. Tie on kirjalle erinomaisen sopiva nimi. Isä ja poika seuraavat tietä yhä eteenpäin.

"Tänne päin vain.
Hän katsoi tielle.
Älä katso taaksesi. Katso minuun. Jos huudat, kuolet."

Lukiessani mietin inhimillisyyttä. Jos elämä, jonka tunnet, muuttuu tuhkalla kuorrutetuksi kuolemannäytelmäksi, mihin se oikeuttaa? Voitko sanoa itseäsi hyväksi ihmiseksi, jos luukun sulkemalla tuomitset toiset ihmiset epätoivoiseen kuolemaan? Tapa tai tule tapetuksi - mutta voiko noidankehän katkaista? Mitä jos et tappaisikaan? Mitä jos et veisikään toiselta hänen vaatteitaan ja ruokiaan? Mitä jos antaisit vanhukselle hedelmätölkin koska se on oikein? Ihmiskunnalla ei ole toivoa eikä ihmisenä olemisella merkitystä, jos jokainen kääntyy toista vastaan ja vauva on parasta vartaassa grillattuna.

Kertomus on oikeasti karmiva ja sai miettimään inhimillisyyden lisäksi omia selviytymistaitoja. Kuinka kauan selviäisin vastaavassa tilanteessa? Luulen, että hyvin nopeasti päätyisin tarinan Äidin ratkaisuun

Kuten muutkin, kuvittelin kirjaa jotenkin toiminnallisemmaksi. En lähtisi kyllä mitään muuttamaan - tai no, ehkä ottaisin pois sen vähäisenkin uskonnollisuuden. Tarinasta tulee läpi jotenkin salakavalasti uskonnollista paatosta. Isä nostaa kasvonsa valkenevaa päivää päin. Onko Jumala siellä? Saako hän lopussa nähdä tämän? Onko tällä sydäntä tai sielua? "Tällä tiellä ei ole Jumalalle vihkiytyneitä". On kuitenkin olemassa hyviä ihmisiä, ja nämä vielä muistavat mainita puhuessaan Jumalan...

Joka tapauksessa lisää dystopiaa minulle, kiitos, tämä oli hyvin antoisa lukukokemus!

-M.

Maailmanlopun maisemissa

On vaikea kuvata sanoin sitä tunnelmaa, joka Cormac McCarthyn Tiestä kumpuaa. Kirja on erittäin vähäeleinen ja kerronta yksinkertaista, mutta se vain vahvistaa tarinan jonkinlaista karmivuutta. Useammin kuin kerran kirja sai aikaan kylmiä väreitä ja ahdistusta. Muutenkin kirja oli harvinaisen tunteita herättävä ja vaikuttava. Luulen, että se tulee olemaan mielessäni vielä pitkään, niin hyvässä kuin pahassa.

Isä ja poika kulkevat läpi runnellun maailman etsien ruokaa ja suojaa, paeten toisia ihmisiä, jotka saattaisivat osoittautua kylmyyttä ja nälkääkin vaarallisemmiksi vihollisiksi. Kirjassa kerrotaan loppujen lopuksi hyvin vähän, isä ja poika jäävät nimettömiksi eikä maapallon tuhon syytä selitetä missään vaiheessa, hieman vain vihjaillaan. Ehkä silloin, kun kyse on eloonjäämistaistelusta nimillä ja syillä ei ole merkitystä. Vain tällä hetkellä on merkitystä. Menneisyyden ruotiminen ei auta selviämään jälleen yhden kylmän, säkkipimeän yön yli.

Hän heräsi yöllä uikuttaen ja mies otti hänet syliinsä. Shh, hän sanoi. Shh. Ei mitään hätää.
      Minä näin pahaa unta.
      Niin.
      Pitääkö minun kertoa mitä unta?
      Jos haluat.
      Minulla oli sellainen käyntiin vedettävä pingviini joka taapersi ja läpsytti räpylöitään. Ja me oltiin siinä talossa missä me ennen asuttiin ja se tuli nurkan takaa mutta kukaan ei ollut vetänyt sitä käyntiin ja se oli tosi pelottavaa.
      Okei.
      Se oli paljon pelottavampaa siinä unessa.
      Niin. Unet ovat joskus tosi pelottavia.
      Miksi minä näin pelottavaa unta?
      En minä tiedä. Mutta nyt ei ole mitään hätää. Minä panen vähän puuta nuotioon. Nuku sinä vain.
      Poika ei vastannut. Sitten hän sanoi: Sen vetoavain ei pyörinyt.

Sain kirjan luettua loppuun juuri tänään (kuten T, en minäkään voinut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin sain tietää, miten miehelle ja pojalle käy, pelkäsin pahinta), enkä osaa oikein pukea vielä sanoiksi ajatuksiani kirjasta. Päällimmäisenä on vain jonkinlainen ahdistunut ja surumielinen olo. Onneksi kirjan loppu toi mukanaan mahdollisuuden valon pilkahduksesta pimeän keskellä, vaikkakin edes pienen.

-E.

Tie

Tarkemmin määrittelemätön luonnonkatastrofi on tuhonnut maailman. Nimettömiksi jäävät isä ja poika vaeltavat halki tuhkan peittämän maan kohti etelää. Aurinkoa ei näy, eläimet ja kasvit ovat kuolleet, kaikki on harmaata.

Lumisade verhosi heitä joka puolelta. Tien kummaltakaan puolelta ei erottanut yhtään mitään.  Hän yski taas ja poika tärisi, he kaksi rinnakkain muovinpalan alla työntämässä ostoskärryjä lumessa. Lopulta hän pysähtyi. Poika tärisi hallitsemattomasti.
 Meidän täytyy pysähtyä, hän sanoi.
 Täällä on tosi kylmä.
 Niin on.
 Missä me ollaan?
 Ai missä me ollaan?
 Niin.
 Minä en tiedä.
 Jos me meinattaisiin kuolla niin kertoisitko minulle?
 En tiedä. Ei me kuolla.

On ällistyttävää, kuinka niukoista elementeistä ja vähäeleisestä, lakonisesta kerronnasta saa aikaan jotain niin äärettömän vaikuttavaa. Kirjan vankka realistisuus oli jo itsessään suorastaan runollista. Olin kieltämättä odottanut jotain dystooppisempaa, toiminnallisempaa tarinaa, mutta kirja yllätti positiivisesti vaikka olikin erittäin ahdistava. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan, oli vain pakko saada tietää kuinka tässä oikein käy.

Ahdistunut T 

                    

Lampaat ilman paimenta

Pari kuukautta näyttää vierähtäneen siitä, kun T kirjoitteli valitsemastaan kirjasta Murha laitumella. En nyt ole mitenkään pahasti jäljessä muita siis... No, kirja on kuitenkin nyt vihdoin kunnialla loppuun saatettu. Lukeminen kävi lopulta yllättävän nopeasti, sillä se tempaa kyllä mukaansa, kun vain vauhtiin pääsee. M:n tavoin, kirjaa lukiessa minua ahdisti kovasti lampaiden puolesta, kun niiden paimen oli poissa eikä ollut juuri ketään huolehtimassa niistä. Varsinkin lopussa ahdistus vain yltyi, kun vanha paimenkoirakin tuli takaisin laitumelle elämänilonsa menettäneenä, kun sen isäntä on poissa.

Huumoriakin kirjasta toki löytyi - kuten odottaa sopii - ja kuten muutkin ovat maininneet, ehkä parasta antia kirjassa oli ihmisten tarkastelu lampaiden näkökulmasta ja niiden tekemät päätelmät ihmisten toisinaan hölmöistäkin tavoista.

Pidin erityisesti Melmoth lampaan tajunnanvirtaisista ajatuksista.

Se tiesi, että dolmen oli rakennettu kuolemaa varten, kuoleman lammasvankkurit, ei pyöriä tietenkään, sillä kuolema voi odottaa. Mädäntyvien torahampaiden hyminä väijyi siellä. Ei lapiota tarvita todistamaan kuoleman kärsivällisyyttä.

Kuten edellisessä kokouksessa oli jo puhe, valitsin seuraavaksi kirjaksi Cormac McCarthyn Tien, joka on saanut ainakin vuoden 2007 Pulitzer Prize for Fiction -palkinnon, ja elokuvakin siitä on tehty. Kirjassa isä ja poika vaeltavat dystooppisen maailman halki, etsien ruokaa ja suojaa, yrittäen selvitä hengissä. Tarkemmin määrittelemätön suurtuho on tehnyt kaupungeista raunioita ja peittänyt maan tomulla. Dystopiat ovat yksi lempiaiheistani niin kirjallisuudessa kuin myös elokuvissa, joten odotan kirjan lukemista innolla! Mars kirjastoon siis! :)

-E.

Juhannuskok(k)ous

Tokipiirin kokous 24.6.2011



E ja M käyvät illalla katsomassa vielä juhannuskokkoa. Kuva autenttiselta tapahtumapaikalta.

 E tekee grillimaissinyyttejä. T & M istuvat lautaspinon vieressä. Pino helisee jokaisesta pöydän heilahduksesta. Käsittelyssä Sadan vuoden yksinäisyys, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä.

T toteaa lukeneensa kirjan hyvin intensiivisesti, jonka takia todennäköisesti ne ns. ällötyskohtaukset tuntuivat voimakkaammin. M & E ovat sitä mieltä, että mitään inhorealistisuutta ei oikein edes huomannut. E luki kirjan T:n vastakohtana, eli noin kymmenen sivun pätkissä. Ei ihme, että Jose Arcadiot menivät sekaisin.

M kertoo, että hänen päässään "naksahti joku uusi rata" kirjan lukemisen yhteydessä. M ja T myös ihmettelevät, miten kirjasta tulee niin voimakkaita tuntemuksia, mätiä appelsiineja ja multaa ja kiihkeää rytmiä.

T oli miettinyt kirjan merkityksiä syvemminkin. Symboloiko taivaaseen kiskaistu neito katolisen kirkon vaikutusta machokulttuuriin? Oliko isä symboli menneisyyden Kolumbialle ennen länsimaista rappiota ja banaaniyhtiöitä?

E on kolmikosta ainoa, jota kirja ei lopulta jaksanut kiinnostaa. E myös perää oikeutta lukea kirja ilman kattavia taustatietoja esimerkiksi Kolumbian historiasta.

Kirjasta huomasi selvästi, milloin tarina alkoi kääntyä kohti loppua. Vauvan kohtaloa jokainen pitää ahdistavana, samoin loputonta kultaisten kalojen muodostus, sulatus ja taas muodostus -prosessia.

Tähtiä annetaan lopulta * * * +

Kirjurina M.

Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan metrotunneleissa. Metroasemat ovat muuttuneet kaupungeiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua linjojen hallinnasta ja elintilasta, solmivat kauppaliittoja ja kumppanuussuhteita tai sotivat keskenään. Pimeydessä on myös uusia organismeja, jotka uhkaavat ihmiseloa.

 Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistojen ja myyttien maailma. Maanpintaa kansoittavat radioaktiivisen säteilyn aikaansaamat erilaiset kammottavat eliöt. Maanalaisen maailman sankarit, stalkerit, ovat ainoita, jotka henkensä uhalla nousevat suojapuvuissaan maan pinnalle hakemaan elämälle välttämättömiä tarvikkeita, kuten polttopuita tai lääkkeitä. Maanpinnalta on laskeutumassa tunneleihin uusi, kammottava uhka, jonka vuoksi nuori Artjom, kirjan päähenkilö, joutuu matkaamaan läpi metron viedäkseen viestin tarunhohtoiseen Polikseen.

                                          Kirjan sisäkannessa on myös kartta! Parhautta :)
 
Tarina on ahdistava, selkäpiitäkarmiva, upea ja täysin koukuttava! Moskovan metrotunnelit luovat loistavat puitteet dystopialle, joka on samalla aikaa realistinen kuvaus ihmisyyden raadollisesta puolesta ja katsaus aatehistoriaan  ja ihmisten tarpeeseen uskoa johonkin "suurempaan". Kirjassa sekoitetaan myös onnistuneesti unen ja todellisuuden rajoja. Vaikka lukija tietää Artjomin uneksivan, mahdollistaa todellisuuden materian hajoaminen tarinan virtaamisen ei-lineaarisella tavalla. "Todellisuudesta tulee yhtä haalistunutta kuin unista, kuin tulevaisuutta tai mahdollista menneisyyttä koskevista ajatuksista."

                                  Ei ihan Moskovan metro, mutta tunnelit on aina pahaenteisiä.
 
 Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on niitä kirjoja, joihin uppoutuu niin täydellisesti, että se kaihertaa ajatuksissa ja unissa vielä pitkään varsinaisen lukukokemuksen jo päätyttyä.

 "Artjom istui järkyttyneenä paikallaan ja koetti miettiä mihin hänen kuvitelmansa loppuivat ja mistä todellisuus alkoi, jos senkaltaiset tuntemukset edes saattoivat olla todellisia. Hyvin hitaasti hänen mielensä täyttyi katkeruudella siitä, että hän oli ollut askeleen päässä valaistumisesta, todellisesta valaistumisesta, mutta ei ollut lähtenyt, ei ollut uskaltanut lähteä tunnelin eetterin vietäväksi. Nyt hän tulisi vaeltamaan loppuelämänsä pimeydessä vain siksi, että oli pelästynyt oikeaa tietoa."

  Dystooppisesti sivuhorinoi T

Macondon kaupungin nousu ja tuho

Olen hieman jäänyt kirjoissa jälkeen muista piiriläisistä ja sain vasta luettua loppuun Sadan vuoden yksinäisyyden. Alkuun kirjasta oli vaikea saada otetta, varsinkin kun ehdin lukea aina kerrallaan vain parisenkymmentä sivua, ja ne kaikki miljoonat José Arcadiot ja Aurelianot meinasivat alkaa mennä sekaisin. Kerronta oli myös jotensakin lakonista ja kirjan henkilöhahmot jäivät todella etäisiksi. Tärkeintä pääosaa kirjassa esittikin Macondon kaupunki.

Macondon vaiheita käytiin läpi Buendíjojen suvun näkökulmasta. Perheestä eniten mieleen jäi sitkeä Ursula, joka vielä reilusti satavuotiaana ja sokeutuneena mennä porskutti eteenpäin. Hän oli jonkinlainen kaiken kasassa pitävä voima, jonka kuoleman jälkeen alkoi suvun ja talon, ja koko kaupungin, lopullinen rappeutuminen. Toinen erityisen sympaattinen hahmo oli lopussa esiin tuleva katalonialainen kirjakaupanpitäjä.

"Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa ", hänen kuultiin sanovan, ja se oli hänen viimeinen mietteensä Macondossa.

Kirjasta saisi varmasti enemmän irti, jos tietäisi jotain Kolumbian historiasta, jota kirjan sanotaan kuvaavan. Ilman moista tietoa kirja jäi hieman pinnalliseksi ja heppoiseksi. Lisäksi ainakin minun lukemassani painoksessa oli hillittömästi outoja kirjoitusvirheitä ja paikoin puuttui kirjaimia ja jopa sanojakin toisinaan.

T:n ja M:n kirjoituksia täytyy kommentoida sen verran, että itse en kyllä huomannut mitään hirmuista inhorealismia, tai oikeastaan minkäänlaista realismia koko kirjassa. Yksi hahmoista nousi pestyjen lakanoiden mukana taivaaseen, toinen eli lähemmäs kaksi sataa vuotta, ja muut kuljeksivat kuoltuaan haamuina talossa. Kirjassa tapahtui muutenkin kaikenlaista epätodellista, mikä teki siitä hieman mielenkiintoisemman kuin olin odottanut. Mutta en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin M. Kirjan mahdolliset syvällisemmät merkitykset jäivät minulta auttamatta piiloon.

-E.

Lampaista laitumella

No niin, sain lammasdekkarin luettua. Kirjassa siis lammaslauma ratkoo paimenensa murhaa. Idea oli varsin hauska, tarina sujuva ja lampaat hyvin inhimillisiä. Suosikkini lampaista taisi olla musta Othello, "jolla on neljä sarvea ja salaperäinen menneisyys". Lampaiden päättely todisteista ja tapahtumien kulusta oli myös mielenkiiintoista seurattavaa.

Melmoth-lampaan puhetavasta en pitänyt, se sotki muuten selkeää kerrontaa, ja oli jotenkin tekotaiteellista:

Paluu entiseen oli tie. Se oli kantanut sitä mukanaan koko ajan mutta vain karvankärjissä, jossa sade viilensi sen, jossa kutisi niin ettei sitä huomannut. Liikaa syöpäläisiä villoissa, eikä enää voinut olla varma, oliko paluu entiseen yksi niistä.

 Koko kirjan alun minua ahdisti voimakkaasti lampaiden puolesta. Niiden paimen oli kuollut, ja kukaan ei pitänyt niistä huolta! Lisäksi ne joutuivat pelkäämään koko ajan erilaisia asioita, kuten sudenhaamua ja teurastajaa.

Olen samaa mieltä T:n kanssa siitä, että lammasdekkarin parasta antia lie se, että siinä katsotaan ihmisten maailmaa aivan eri näkökulmasta.

"Ihmiset ei unohda kovin helposti. George tiesi keväälläkin, kuka oli jyrsinyt puunkuoret syksyllä."

- M.

Hyvä päivä

T:n valitsema kirja noudettu kirjastosta, aurinko paistaa ja kevätkaihonkukka kukkii. Hyvä päivä!

Muistuttelen, että seuraavana kirjanvalitsemisvuorossa on E. (mutta ei mitään kiirettä :)

- M.

Vaikuttunut Sadan vuoden yksinäisyydestä

Sadan vuoden yksinäisyyttä kuvaa parhaiten sana vaikuttava. Kirja on mielipuolinen, mehevä, omituinen, erilainen, ja vaikuttava. Todella vaikuttava. Heti tämän kokemuksen perään ei pysty lukemaan mitäänsanomatonta rakkausromaania. Loppua kohti tunnelma ja jännite tiivistyi vielä entisestään, Macondo kulkee kohti unohdusta samalla kun Buendían suku irstailee itsensä loppuun lahoavassa, punaisten muurahaisten valloittamassa talossa. Vaikuttavaa.

Kirjassa käydään läpi Macondon kylän elämänkaari, siitä hetkestä kun se raivataan viidakkoon siihen hetkeen, jolloin se pyyhkiytyy pois maailmankartalta. Väliin mahtuu sotia, ahnas banaaniyhtiö, mielettömästi yksinäisyyttä ja mielettömästi José Arcadioita ja Aurelianoja. Kirjassa mikään ei ole mahdotonta; henkilöt voivat lentää taivaaseen pyykkien mukana, kummitella toisilleen, viettää vuosia elämästään yksin huoneissaan, istua loppuelämänsä sidottuna puuhun, tehdä kultaisia kaloja ja sulattaa ne ja tehdä uudelleen, saada 17 poikaa joiden otsaa koristaa aina tuhkaristi, sekä saada lapsia, joilla on saparo. Kirjan loppu, etenkin se mitä tapahtuu Buendíojen suvun viimeiselle jäsenelle, on aivan uskomattoman häiritsevää ja vaikuttavaa.

Tuntuu, että kirjassa on niin paljon teemoja, että niitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Banaaniyhtiöiden vaikutus pieneen kylään, sen aiheuttama tuho ja sen tuottama muunneltu totuus voivat tuottaa kolumbialaisille merkityksiä, joissa on enemmänkin yhtymäkohtia maan oikeaan historiaan. Lisäksi kun itsekin olen taistellut muurahaisia vastaan, mieleen jäi se, miten paljon työtä talo vaatii pysyäkseen asuttavana. Erityisesti tuollaisissa kosteissa ja lämpimissä olosuhteissa varmasti töitä riittää - pidät pienen tauon ja luonto valtaa taas itselleen kaiken.

Minusta kirjassa oli lopulta inhorealismia aika vähän. Ok, vähän siinä piereskeltiin ja oli paiseita ja sukurutsausta ja taisi jossain kohti lukea pillukin ja muuta alatyylistä, mutta jotenkin se luontui sopivasti kerronnan kiihkeään, tuoreen mullan hajuiseen poljentoon. Kadehdin kirjoittajan mielikuvitusta.

- Hyvä ystävä, pidä mielessäsi etten minä sinua teloita, sanoi Aureliano. - Sinut teloittaa vallankumous.

Kenraali Moncada ei edes noussut laveriltaan tervehtimään häntä.

- Hyvä ystävä, haista sinä paska, kenraali vastasi eversti Aureliano Buendíalle. 

- M.

Kirjapiiristelyä

Kirjapiirimme kokoontui jälleen 23.4. Tällä kertaa juhlimme pääsiäistä ja pienen tytön 6-vee -synttäreitä :) Tosin tokipiiri-kokouksen aikana M keitti kaalia, joten kokous oli vähemmän herkutuksellinen kuin tähänastiset. Käsittelyssä olivat Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti ja Jeanette Wintersonin Majakanvartija.

                                                            Herkutuksia & herkkurosmo

 Suklaapuodista totesimme, että sitä oli erittäin mukava lukea, vaikkei se mikään tajunnanräjäyttävä teos olekaan. Kieli oli kuvailevaa ja rönsyilevää ja herkutusten kuvailu sai ainakin allekirjoittaneen massuttelemaan suklaata oikein urakalla :) Kirjapiiriläiset eivät kuitenkaan pitäneet kidnappaus-vihjailuista (tyhmä kidnappaus) eivätkä lopusta (tyhmä loppu). Ihmestystä ja osin ärsytystäkin herätti myös se, että kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa Reynaud on pormestari, eikä pappi (siis mitä järkeä?). Tähtiä kirjalle ***+ . Kiva, mutta harmiton

Majakanvartija jakoi mielipiteitä enemmän, M ja T ärsyyntyivät alun jorinoista ja M:n mielestä kirja ei kulkenut mihinkään. E ja T pitivät oivalluksesta, että tarinoilla ei oikeastaan ole alkua eikä loppua. Kirjan kieli oli kaunista ja tarinoiden kahtiajakautuneisuus - valo/pimeys - toivat mieleen, että tarinat ovat kuin majakan valo, joka ohjaa laivoja pimeällä merellä. Tähtiä ***- . Kirjan lopussa tapahtumat muuttuivat niin runollisen tajunnanvirtaisiksi, että putosimme kaikki kärryiltä, paitsi M, joka oli tipahtanut jo alussa, raahauduttuaan ensin hetken kärryjen perässä.

 Kirjurina

 T (joka on jälleen ollut niin sekaisin unenpuutteesta, että kykeni kirjoittamaan vasta nyt)

Siivousta ja Sadan vuoden yksinäisyyttä

Pöytä siivottu ja Sadan vuoden yksinäisyyttä aloitettu.

Voi olla, että tuli liian hempeä kuva tähän himopierentäkirjaan liittyen (tosin en itse ole vielä päässyt moisiin kohtiin), mutta olkoon =)

- M

Runollista tarinointia

Pääsin lukemaan Jeanette Wintersonin Majakanvartijaa vihdoin tässä muutama päivä sitten, ja ihastuin siihen heti ensimmäisestä sivusta lähtien. En tiedä mitään niin ihanaa kuin lukea taidokkaasti kirjoitettua tekstiä! Majakanvartija kertoo siis Hopeasta, joka jää orvoksi ja muuttaa asumaan sokean majakanvartijan, Pewn, luo. Kun Hopea ja Pew joutuvat jättämään majakan, Hopean maailma mullistuu jälleen. Hän elää irrallaan muusta maailmasta, vaelten sen keskellä, ulkopuolisena.

Hetkittäin kirjan tajunnanvirtainen tyyli oli vaikea seurata, ja pienikin keskittymisen herpaantuminen aiheutti sen, että ei oikein tiennyt, mitä tapahtuu. Mutta kuitenkin kirja oli runollisuudessaan kaunis teos, joka kertoo rakkaudesta ja kaipuusta. Surumielinen ja haikea tunnelma vei minut mukanaan.

"Onko ollut päivä, jolloin uupuneena ja kyllästyneenä kantaessasi kotiin ruokaa, kädet viillettyinä ja arpisina, näit keltaisia kukkia ja tietämättä itsekään, mitä teit, poimit ne, koska minä rakastan sinua?"

-E.

"Parvittain vauvoja tähysi elämään. Minä voitin."

Olen pahasti T:tä jäljessä; sain vasta Jeanette Wintersonin Majakanvartijan luettua. Takakannessa hehkutetaan, että J. Winterson on yksi aikamme arvostetuimmista englanninkielisistä kirjailijoista. No tuota...

Alku oli lupaava, ja odotin, että Majakanvartijasta muodostuu hauska ja koskettava aikuisten satu. Talo, joka oli viilletty jyrkkään kallioon, ja äiti ja tytär, jotka tarvitsivat kiipeilyvaljaita talosta poistumiseen, kuulosti hassulta.

Alun jälkeen kuitenkin tarina meni aika vauhtia alamäkeä sieltä kalliolta. Syvällisesti pohdiskellen voisin todeta että niinqu mitä ihmettä?? En saanut tarinasta kiinni ollenkaan. Ok, siis ne oli siellä majakassa ja kertoivat tarinoita ja sitten se tyttö(?) olikin Kreikassa ja sitten siinä oli joku 1800-luvun lopulla elänyt heppu, joka vehtasi kahden muijan kanssa. Ja kehen Hopea siinä melkein lopussa rakastui? Vai oliko se joku muu?

Ihan kuin olisin kärpäspaperissa pinnistellyt eteenpäin.

Oli kirjassa koskettaviakin kohtia. En vaan tajunnut yhtään, että miten ne liittyivät toisiin kohtiin.

Menin ulos ja kompastelin kylän kattaviin aurinkolaattoihin. Aurinko oli kuin ihmisjoukko, se oli juhlaa, se oli musiikkia. Aurinko paahtoi talon aitojen lävitse ja takoutui askelmiin. Aurinko rummutti aikaa kiveyksiin. Aurinko rytmitti päivää."Miksi sinä olet peloissasi?" kysyin itseltäni, koska kaiken pohjalla on pelko, jopa rakkaus perustuu usein pelkoon."Miksi sinä olet peloissasi, kun mitä hyvänsä teetkin, tulet joka tapauksessa kuolemaan?"

Jep, hyvät Hopea ja Pew, älkää kertoko minulle enää yhtään tarinaa.

- M.

Lammasdekkari

Murha laitumellakin on nyt luettu, ja päätin että kirjoitan siitä näin tuorekseltaan. Kirja oli aivan äärettömän hyvä ja hauska! Voin tunnustaa, että nauroin ääneen lukiessani (oikeastaan sain hillittömän kylkiäpakottavan naurukohtauksen, joka jatkui koko illan aina kun kyseinen kohta tuli mieleen. Naurattaa vieläkin.). Lampaiden ajattelumaailma oli erittäin uskottava ja luonteva, totuin nopeasti ajatukseen rikoksia ratkovista lampaista :)

 Sir Ritchfield katsoi ihmeissään. "Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli." Ritchfieldiä kylmäsi. "Ja mistähän se lapio on peräisin?" "Joku tökkäsi sen häneen." Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta ongelmaa kohtaan. "Se on voinut olla vain ihminen - tai erittäin iso apina."

Erityisesti minua viehättivät lampaiden elämänfilosofiset pohdinnot esimerkiksi asioiden omistamisesta, sielusta ja  laumasta. Myös päätelmät, joita lampaat tekevät kristinuskosta kokemustensa ja kuulemansa perusteella, ovat hauskoja - ja vähemmän mairittelevia ;) Parasta kirjassa ehkä onkin se, miten tyystin uuden ja raikkaan näkökulman se antaa ihmiselämään ja itsestäänselvyyksinä pitämiimme asioihin.

 T

Maagista inhorealismia

Ehdin tässä lukea myös Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden, joka muodosti huiman vastakohdan Suklaapuodin ja Majakanvartijan välissä luettuna :)

Sadan vuoden yksinäisyydessä seurataan Buendían suvun vaiheita sekä Macondon kylä perustamista, kasvua ja tuhoa. Suomennoksesta kuultaa läpi alkuperäiskieli espanja ja sen kiihkeätempoinen rehevä rytmi. Kirja itsessään oli melkoinen kokemus, en oikein osaa sanoa, pidinkö siitä vai en. Tarina ainakin jää kaihertamaan mieltä. Tiedän kyllä, että kyseessä on voimakkaan symbolinen teos, jonka tapahtumat ja henkilöhahmot edustavat Latinalaisen Amerikan veristä historiaa;  vallankumouksia ja vastavallankumouksia, työläisten joukkomurhia ja riistotaloutta harrastavia banaaniyhtiöitä. En kuitenkaan ole koskaan ollut suuri inhorealismin ystävä (ehkä olette tämän huomanneet) ja kirja oli kaiken aikaa ällöttävä. Joihinkin tämänkaltainen huumori voi purra, mutta minusta oli kuvottavaa lukea, miten ihmiset pierivät himontuskissaan ja söivät multaa ja valuivat visvaa ja toisilla oli paiseita kainaloissa. Toistuvana teemana kirjassa oli myös mm. sukurutsaus. Ihastuttavaa. Odotan innolla, mitä muut tokipiiriläiset tästä pitävät.

 Seuraavaksi luemme sitten Leonie Swannin Murha laitumella. Kyseessä on dekkari, jossa paimen löydetään laitumelta kuolleena lapio rinnassa ja hänen paimentamansa lammaslauma ryhtyy selvittämään murhaa. Kirjalta odotan mielenkiintoisia huomioita ihmiselämän omituisuuksista lampaan näkökulmasta katsottuna :)

 T

Kerro minulle tarina, Pew

Luin yhdeltä istumalta tämänkertaisen kirjamme, Jeannette Wintersonin Majakanvartijan. Kirja on runollinen kertomus Hopeasta, joka asuu äitinsä kanssa jyrkkään rantatörmään viilletyssä talossa. Kun äiti kuolee, Hopea päätyy sokean majakanvartijan Pewn hoiteisiin. Pew kertoo tytölle tarinoita ja opettaa hänelle valonpidon saloja. Kirjassa kerrotaan myös 1800-luvulla eläneen papin, Babel Darkin tarina.

 En varsinaisesti pitänyt kirjan alusta enkä lopusta, alkuun tuntui vaikealta saada otetta kirjan runollisesta ja tajunnanvirtaisesta tyylistä ja lopussa tarina jotenkin lipesi mitäänsanomattomaksi. Mutta se keskiosa oli kaunis ja koskettava. Oikeastaan kirjasta olisi voinut karsia ylimääräiset rönsyilyt ja jättää siihen vain ne osat , missä Pew kertoo Hopealle tarinoita.

 Hän mietti, kuinka monta päivää hänellä oli elettävänään - koko elämänsä aikana - ja kun ne olisivat varisseet yksitellen ja hän olisi taas alaston, kun ajan peitto olisi poissa, olisivatko lehdet yhdessä pinossa, tuo hänen päiviensä maatuva keko, vai tunnistaisiko hän ne yhä - nuo erireunaiset päivät, joita hän oli kutsunut elämäkseen.

T

Vielä Pienestä suklaapuodista

Hieman jälkijunassa kirjoittelen nyt Pienestä suklaapuodista. Kirja odotti lipaston päällä viikkokausia ennen kuin ehdin viimein viikonloppuna sitä lukemaan. Ja luinkin kirjan sitten melkein yhdeltä istumalta. Onneksi löytyi kotoa sentään vähän suklaatakin lukemista siivittämään!

Pieni suklaapuoti oli harvinaisen nautinnollinen lukukokemus. Kirjan tyyli oli hyvin kuvaileva ja teksti soljui eteenpäin aina yhtä taidokkaasti, tehden siitä miellyttävän ja nopean lukea. Tyylin keveyteen kätkeytyi kuitenkin monia koskettavia teemoja yksilön elämästä lapsuudesta vanhuuteen.

En oikeastaan osaa sanoa muuta kuin, että pidin kirjasta todella paljon.Ja että valitsin seuraavaksi luettavaksi Jeanette Wintersonin Majakanvartijan. Toivottavasti pääsen sen kimppuun hieman nopeammin. :)

-E.

Chocolat

Pieni suklaapuoti oli yksinkertaisesti melkoisen ihana kirja. Lueskelin sitä rauhassa viikonlopun ja nautiskelin samalla hitusen suklaata ja paljon vaniljavaahtokahvia ( kera kermaliköörin). Olin mielissäni siitä, että kirjan kieli oli ensiluokkaisen kuvailevaa ja soljuvaa, vaikka kyseessä olikin "kevyempää" kirjallisuutta edustava teos. Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu paljoa, mutta tarinaan on kuitenkin sidottu vahvoja teemoja, esim. suvaitsevaisuudesta ja perheväkivallasta sekä vanhustenhuollosta (!).

Aiheesta tuli mieleen, että tämä on aikuisille suunnattu Maija Poppanen, jossa värikäs, hieman taianomainen nainen tulee kylään ja auttaa ihmisiä löytämään elämästään puuttuneen onnellisuuden. Kirjan henkilöistä oikeasti välittää, jopa niistä ärsyttävistä :) Kirjan surkuhupaisin hahmo on pappi Reynaud, joka luulee elämäniloa synniksi ja yrittää tehdä itsestään pyhemmän ihmisen paastoamalla. Hän samanaikaisesti tuntee hellyyttä laumaansa kohtaan ja kuitenkin ärsyyntyy sen jäsenten pikkusieluisuudesta.

 Tunnen oloni typeräksi alttarin juurella kun kohotan katseeni Meidän Herraamme, kullattuun ja piinattuun - kultaus on tummunut kynttilöiden savusta ja tumma patina tekee Hänet viekkaan ja salaperäisen näköiseksi.

Tykkäsin kovasti.

 T

Suklaapuodista

Palautin kirjan tänään kirjastoon (luettuani sen), joten täytyy varmaan kirjoittaa teoksesta samantien pieni yhteenveto, ennenkuin unohtuu.

Kuten jo totesinkin, teksti oli hyvin kuvailevaa. Kirjassa ei sinänsä tuntunut tapahtuvan paljon - mutta siinä oli paljon elementtejä. Kuvailu oli runsasta (ja ajoittain herkullista). Nainen tyttärineen asettui ranskalaiskylään, laittoi pystyyn pienen suklaapuodin vastustuksesta huolimatta, ja eleli kyläläisten kanssa, samalla kantaen mukanaan menneisyyttään kiertolaisena, ehkä jopa kidnapattuna sellaisena.

Suvaitsevaisuus/suvaitsemattomuus, muukalaisviha ja tiukka uskonnollisuus, höystettynä huumorilla, perheväkivallalla, vahvoilla henkilöhahmoilla, sukulaisuussiteillä ja herkullisella suklaalla. Siinä kirjan kantava sekoitus. Minä nautiskelin kyllä, vaikkakaan kirja ei noussut sieltä pienestä puodista kovinkaan suuriin sfääreihin.

E:n valitsemaa seuraavaa opusta odotellessa en malta olla paljastamatta jo sitä seuraavaa, omaa valintaani: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad), joka siis kolumbialaisen Nobel-kirjailijan Gabriel García Márquezin romaani vuodelta 1967...

- M.

Pieni suklaapuoti

Sain T:n valitseman kirjan kirjastosta, ja olen nyt hieman lukenut alkua. Ensivaikutelma on, että kieli on todella kuvailevaa ja värikästä. Väsyneet aivot eivät melkein pysy kuvailuissa perässä... Onneksi voin aina turvata mielikuviin kirjasta tehdystä leffasta, ja onneksi en muista, miten leffa päättyi.

"Lohikäärmeen pää pilven päällä, Rapunzel jolla oli villalangasta tehty peruukki, merenneito jonka pyrstö oli sellofaanista, piparkakkutalo joka oli pelkkää kuorrutusta ja kullattua pahvia, oviaukossa noita-aikka joka heilutteli ylettömän pitkiä vihreitä kynsiään hiljaiselle lapsikatraalle..."


- M.

Kirjapiireilyä länsirannikolla

Wrekattu "with left hand" ja samalla ohjeella tehty juustokakku taustalla

Nuku!
Arvostelu: * * * * -

Kirjapiiritapaaminen alkoi nukahtamisongelmista kertovan Nuku!-kirjan puimisella. 1/3 piiriläisistä ei ollut koskaan kärsinyt uniongelmista, 1/3:lla oli ollut uniongelmia ja 1/3:lla ongelmia pikemminkin niin, että olisi kyllä nukuttanut mutta ei ehdi nukkua.

Kirjasta löydettiin myös ärsyttäviä piirteitä (etenkin se, että päähenkilöt vain hengailivat päivisin), vaikka se todettiinkin kokonaisuutena varsin hyväksi; sympaattisia ja monipuolisia henkilöhahmoja, outoja ajatuksia, oikeita keskusteluja, realistisuutta, onnellisia hetkiä.

Ennen päivänlaskua ei voi
Arvostelu: * * *

Alku ja loppu hyvät - kirja itsessään aika novellimainen. Jos siitä poistettaisiin kaikki lainaukset ja tietoiskut, ehkä jäljelle jäisikin pelkkä novelli..? Kirjoitustyylistä ei tykätty, teksti vilisee sivistyssanoja ja se todettiin muutenkin "tönköksi", muihin kirjapiirin kirjoihin verrattuna kirjasta löytyi vähemmän mukaansatempaavuutta. Myös kirjan (homo)eroottinen lataus oli piiriläisille liikaa.

Mielenkiintoisinta kirjassa on sen luontoon liittyvät kysymykset. Milloin "Nature strikes back"?

- kirjurina M.

Ai niin, unohtui mainita, että kokouksessa myös todettiin, että Tokipiiriin tulee valittua myös (ja etenkin) kirjoja, joita ei ehkä muuten tulisi luettua. Kirjapiiri siis avartaa jokaisen kirjamaailmaa! =)

Suklaata!

Seuraavaksi luemme Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin. Leffana tämä on tuttu meille kaikille :) Kävin eilen lainaamassa kirjan itselleni ja voin sanoa, että jo kansi on iiiihana. Pelkään, että tätä lukiessa joutuu syömään paljon suklaata.

 Sydämiä, konvehteja, Venuksen nännejä, tryffeleitä, suklaasimpukoita, sokeroituja orvokkeja. Ne hohtavat tummina kuin vedenalainen aarre, kuin Aladdinin luolan makeat kalleudet.

 Suklaisia hetkiä toivottaa 

 T

Peikoista

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olisi voinut olla hyvä kirja. Päivänsäde ja menninkäinen -laulun asetelma oli käännetty päinvastoin - kirjassa päivänsäde (homo päähenkilö) rakastuu menninkäiseen (se pieni peikonpoika) ja lopussa seuraa tätä "kotiluolaan". Tarina oli mukaansatempaava (taas vaihteeksi, ehkä pitäisi keksiä jo jokin toinen sana) ja pieni peikko oli äärettömän ihana. Peikkojen olemassaoloakin väänneltiin paksusta rautalangasta lukijoille. Tarinassa pohdittiin luonnon ja sivilisaation kohtaamista ja sitä, kuinka vieraantuneita luonnosta ihmiset ovat. (Nyt tulee sitten se mutta.)

 Mutta kun kaikki kirjan henkilöt peikkoa lukuunottamatta olivat todella stereotyyppisiä; trendikkäät, irtosuhteita metsästävät homot, alistettu pieni filippiiniläisvaimo, keski-ikäinen vaimonhakkaaja jne.
Mutta kun kerronta oli melkoisen töksähtelevää jatkuvasti vaihtuvien kertojien ja kohtausten väliin sijoiteltujen tiedeosuuksien vuoksi.
Mutta kun tarina oli oikeasti aika tahattoman koominen.

Suomenkielinen kirjallisuus on tietysti suhteellisen nuori käsite, jos otetaan huomioon, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli ensimmäisiä suomenkielellä kirjoitettuja romaaneja (ja kuten me kaikki muistamme äidinkielentunneilta, se ilmestyi vuonna 1870). Kotimainen kirjallisuus tuntuu tosiaankin painottuvan E:n mainitsevaan arkirealismiin ja kerronta on usein sen mukaista. Kirjoittamisen opetus (lukuunottamatta akateemista kirjoittamista) on meillä aika lapsenkengissään verrattuna esim. USAhan. En tietenkään tarkoita, että suomalaiset eivät osaa kirjoittaa tai muuta yhtä typerää, onhan meillä upeaa kirjallisuutta. Ei vain kovin paljoa ;)

T

Wreck this journal -kuvia

Muutamia kuvia Wreck this journal -touhuista :) Find a way to wear the journal osoittautui melko vaikeaksi toteuttaa, himputin kirja yritti koko ajan tipahtaa silmille. (Siksi epätoivoinen ilme)

T

 






  

 

Ja toinen yötä rakastaa

Ennakkoasenteeni Johanna Sinisalon romaaniin Ennen päivänlaskua ei voi oli hieman ristiriitainen. Toisaalta kirja vetosi minuun syvästi aiheensa puolesta, ja etenkin, kun Päivänsäde ja menninkäinen on yksi kaikkien aikojen suosikkilauluistani, odotin jotain naiivin kaunista ja ehkä haikeaakin tarinaa. Toisaalta kuitenkin kokemukseni suomalaisesta kirjallisuudesta ovat hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olleet negatiivisia, ja siksi olenkin yleensä vältellyt suomalaisia teoksia viimeiseen asti.

Ennen päivänlaskua ei voi yllätti kuitenkin molemmilta puolin. En saanut runollisen herkkää kertomustani yötä rakastavasta peikosta, mutta en myöskään tylsälukuista arkirealismia tai muuta tyypillisen suomalaista kerrontaa. Kokonaisuus ei kuitenkaan täysin miellyttänyt. Ensimmäinen ärsytyksen aihe tuli jokseenkin tarpeettomasta sivistyssanojen käytöstä, josta M:kin jo huomautti. Jotenkin tuli sellainen olo, että hienoja sanoja käyttämällä kirjailija kuvitteli tekstinkin olevan hienompaa. Minusta se tuntui vain liian alleviivaavalta, ja aina juuri kun pääsi lukemisen vauhtiin tuli jokin hieno sana, joka jotenkin pomppasi tekstistä esiin ja katkaisi lukemisen. Toiseksi minua alkoi kirjan edetessä häiritä jatkuvat lehtijuttu-tiedekirja-katkelmat. Alkuun ne olivat hauskoja ja toivat tarinaan todentuntua, mutta liika on liikaa.

Lisäksi minua häiritsi kirjan eräänlainen homoihannointi (paremman sanan puutteessa). Kirjan ainoat heterot olivat väkivalainen vaimonostaja mies, heikko ja alistuva nainen ja naapurin juoruämmä. Sekä se typerä heteronainen joka meni homobaariin lesboa esittäen ollakseen coolimpi, ja jota kaikki baarissa halveksuen välttelivät. Homot taas olivat älykkäitä, kirjoja rakastavia, korkeasti koulutettuja ja luovia henkilöitä. Tai tällaisen kuvan sain kirjan perusteella. Ehkä tarkoitus oli saada lukijat huomaamaan, miten stereotypioilla ja ihmisten luokittelulla yhden ainoan ominaisuuden perusteella unohtuu se, että kaikki ovat yksilöitä. Kuitenkin päähenkilö oli vain ällöttävä, kuten M:kin mainitsi.

Kirjassa oli kuitenkin myös hyvät puolensa (olen huomannut, että usein unohdan mainita, mistä PIDIN ja keskityn vain kritiikkiin, kuten Annelies Verbeken Nuku! kohdalla :D). Minua miellytti eräänlainen luonnon ja ihmisen vastakkainasettelu (josta myös M:kin mainitsi). Se sai taas ihmettelemään sitä, miten ihminen on niin vieraantunut luonnosta, eikä huomaa olevansa osa sitä. Miten haluamme elää omalla eristetyllä alueellamme, ja jos sinne eksyy susi tai karhu tai peikko - koska ihminen on vienyt niiden luontaisen elintilan tai ravinnon - täytyy nuo luontokappaleet heti ajaa pois, tai vielä mieluummin tappaa. Onhan se törkeää, etteivät tajua pysyä poissa miedän alueiltamme.

-E.

Nuku(ttaa)!

Aivan alkajaisiksi voin todeta, että unettomuudesta kertova kirja ei aivan varsinaisesti ole tarkoitettu ihmiselle, joka on kolmisen viikkoa valvonut kipeiden lasten ja kipeän itsensä kanssa. Päähenkilöiden toilailut lähinnä ärsyttivät. Sitäpaitsi jos nukkuu yössä keskimäärin neljä tuntia (kuten jossain sivuhuomautuksessa vähän vihjaistiin), niin sehän on ihan hemmetin paljon. Ja sitten vielä ärsytti se, että Maya liioitteli ystävilleen unettomuuttaan ja väitti ettei nuku ollenkaan. Voi kyynel. Onpa ihme, jos ei nukuta, kun kaiket päivät lorvaillaan vaan työttöminä, eikä tehdä muuta kuin ryypätään ja rellestetään. Ja minkä takia sopeutumattomuutta ja alkoholismia muutenkin aina niin kovasti ihannoidaan? Että "voi voi, kun en sopeudu tähän yhteiskunnan rytmiin".

              Tästä ei ehkä asiaa huomaa, mutta minulla on samanlaiset lakanat kuin kannen kuvassa :)

 Oli kirjassa hyvätkin puolensa ja varsinkin loppua kohden tarina parantui huomattavasti. Minua miellytti myös se, että surumielisestä tunnelmastaan huolimatta kirja loppui, jos ei onnellisesti, niin ainakin parempaa lupaillen. Elämä voittaa. Tai jotain sellaista.

T

...se juuri oli noussut luolastaan

Ennen päivänlaskua ei voi on nyt luettu. Alku ja loppu olivat mieleenpainuvat ja pidin niistä kovasti. Alussa todisteltiin peikkojen olemassaoloa sillä tavoin, kuin ehkä itsekin olisin toiminut - olisin etsinyt netistä ja eri lähteistä tietoa. Myöskin koko vaihtoehtotodellisuus oli hyvin uskottava ja peikko itse varsin sympaattinen tapaus - villi ja vaarallinen mutta silti jotenkin inhimillinen.

Myös loppu oli mielestäni hyvä. Jäin miettimään, että miten tarina jatkuisi. Ja miten vieraantuneita "luonnosta" nykyiset ihmisten asuinpaikat ja ihmisten tavat yleensäkin ovat. Me asumme täällä omissa ympyröissämme ja yritämme pitää luonnon ulkopuolella.Onko luonto edelleen yhtä vieras ja pelottava, kuin oli esi-isillemme? Vai vielä pelottavampi? Ja mitkä ovat luonnon "aikomukset" - häviääkö tämäkin ihmissivilisaatio, kuten aiemmatkin?

Vähiten pidin tarinasta alun ja lopun välissä. Homoseksuaalinen pedofiilintapainen päähenkilö oli jotenkin varsin luontaantyöntävä. Enkä löytänyt tarinasta yhtään järkevää ihmistä. Filippiiniläisvaimo oli typerä ja hänen miehensä varsinainen tekomiehisyyttä uhkuva idiootti. Kyttäävä naapurintäti, eläinlääkäri, mainosmies, puhumattakaan homorakastajasta, olivat hyvin epätäydellisiä ihmisiä - mutta eivät sillä tavalla epätäydellisiä, että niihin olisi voinut samaistua, vaan jotenkin ärsyttävän epätäydellisiä. Tässä(kin) kirjassa ihmiset olivat sellaisia kuin ehkä todellisuudessakin - kaukana ihanteista.

Mitenkähän meille ihmisille oikein käy.

- M

.

Sivulla 23

Aloitin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan ja olen nyt sivulla 23. Voi pojat, että tässä on sivistyssanoja. Tähän mennessä olen tarkastanut seuraavat:

kompromettoiva = huonoon valoon saattava (sivu 8)
hopliitit = jalkaväen sotilaita Antiikin Kreikassa (sivu 11)
flagrantti = ilmeinen, kiistämätön (sivu 22)
definitiivisesti = ratkaisevasti, ehdottomasti (sivu 23)

Alku on ainakin ihan mielenkiintoinen.

- M.

Nuku!

Luin Verbeken Nuku!:n alusta loppuun melkein keskeytyksettä. Minusta kirja on yksinkertaisesti loistava! Eläissäni en ole unettomuudesta kärsinyt - ennemminkin kuulun niihin ihmisiin, jotka Mayaa ärsyttävät, eli nukahdan sekunneissa - mutta jotenkin silti ymmärsin täysin mistä kirjassa puhutaan. (Tai no, otetaan sen verran takaisin, että ehkä en ymmärtänyt kirjaa täysin, mutta samaistuin silti voimakkaasti sen ihmisiin.)

Ja mistä siinä puhutaan? Mielestäni siinä kuvataan sitä, miten ihminen on ajatustensa vanki, jokainen omassa mielikuvituksessaan, ajatuksissaan ja menneisyydessään kiinni. Kirjassa on myös vahvana kaipuu toisia ihmisiä kohtaan, miten yksinäisyydessä ei yksinkertaisesti voi elää. Ihminen kaipaa seuraa ja jotain, josta pitää huolta - olipa se jokin vaikka vain mielikuvituksellinen yöperhonen. Maya oli Benoit ja Benoit sekoittuu Mayaan ja kaikki ovat hulluja.

Kerronta on yllätyksellistä; välillä puhuu Maya, välillä Benoit, ja se kumpi on kyseessä selviää vasta hetken päästä. Sama tilanne kuvataan taidokkaasti molemmin silmin, ja pidin kovasti kielikuvista ja siitä kaikesta mitä pinnan alta kumpuilee. Esimerkiksi Olga on erittäin sympaattinen kuihtuva vanha nainen, joka jaksaa olla anarkisti sairasvuoteellakin. Loppua kohti teki melkein Mayan tavoin mieli pistää kaikki tavarat myyntiin ja lähteä harhailemaan unettomana kaupungille ilman mitään siteitä tai velvollisuuksia.

Kaiken keskeltä nousee positiivinen viesti: vaikka elämä on paska (ja ehkä evoluutiokin menee väärään suuntaan), niin siinä on hetkensä. Ja ehkä noiden ohikiitävien hetkien vuoksi kannattaa elää.

"Je veux jouer dans le jardin avec elle"


- M.

Unettomuutta ja muita onkelmia

Kun nyt kerran olen vielä valveilla, on mielestäni enemmän kuin sopivaa, että kirjoittelen hieman ajatuksia ja huomioita Annelies Verbeken romaanista Nuku!. Kirja alkoi hyvin mielenkiintoisesti, ja yönkähmyssä lukiessani naureskelin hiljaa mielessäni tutunoloiselle yöhulluudelle (nimitykseni unettomuuden aiheuttamalle aivojen toimimattomuudelle ja pöhköydelle), josta päähenkilö Maya tuntui kärsivän joka hetki. Verbeken kuvaus Mayan unettomuudesta oli vain niin harvinaisen osuvaa. Kirjan edetessä käy kuitenkin selväksi, että unettomuus on päähenkilöiden pienimpiä ongelmia, ehkä enemmänkin seuraus kuin syy.Etenkin Benoitilla tuntuu olevan kaikenmaailman vaikeuksia taustallaan, aina äitikömpleksista lähtien.

Viimeisten muutaman kirjan jälkeen tämä tuntui kuitenkin hieman mitättömältä. Tarina on niin pieni - se kertoo pienistä ihmisistä ja heidän pienistä ongelmistaan - että lopulta päähenkilöt alkoivat jo hieman ärsyttää itsekkyydellään ja itsekeskeisyydellään. Varmasti kirjalla oli jokin syvällinen sanoma yhteiskunnasta ja siitä, miten jotkut ihmiset ajautuvat yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta en oikein saanut siitä mitään järkevää irti alkuvaiheen hihittelyjen jälkeen.

M:n valitseman Ennen päivänlaskua ei voi ehdin jo myös lukaista, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. :)

-E.

Zombeista ja vähän muutakin

Muistin juuri, että en ole kirjoitellut tänne vielä mitään tuosta Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit -kirjasta. Kuten E:n kirjoituksesta käy ilmi, kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Ensimmäisen kolmanneksen ajan pystyin vielä vaimentamaan sisäisen kriitikkoni, ja hihittelemään tapahtumille, mutta sen jälkeen kirja muuttui niin pitkäpiimäiseksi, että minulla kesti ikuisuus lukea se loppuun. Eritoten ärsytti (kuten E jo taisi mainita) se, että hyvä idea oli toteutettu niin huonosti - itse ainakin odotin, että kirjassa olisi janeaustenmaisesti tarkkailtu nyky-yhteiskuntamme naurettavuuksia (kuten esim.väkivallan ylenmääräistä ihannointia) ehkä maustettuna hitusella romeromaista yhteiskuntakritiikkiä... Mutta ei, aikalailla Scary Movie -linjallahan tässä oltiin.

                                 T:n näkemys zombeja potkivasta Elizabethistä

Seuraavat kirjapiirimme kirjat kävin lainaamassa tällä viikolla ja pääsen varmaan piakkoin aloittelemaan niitä. Ja täytyy vielä haikeana mainita, että Keri Smithin Wreck this journal, alkaa olla minun osaltani tehty. Tekemättä on enää "Give away your favourite page", jonka toteutan sitten, kun kaikki ovat saaneet tehtävänsä tehtyä :) Pitäkäähän hauskaa sen kirjan kanssa, minä ainakin pidin :)

T

Lisää pinoon

Julkaisen jo E:n kirjan jälkeisen kirjan, niin kaikki voivat sitä jo haeskella kirjastoista tms samalla kertaa. Uusi painos tästä on tulossa maaliskuussa, ja paikallinen kirjasto on tilannut 4 nidettä lisää. En tiedä, onko tämä jollakin tavalla uudestaan ajankohtainen?

Kyseessä siis vuonna 2000 julkaistu Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi. Kirja on voittanut mm. Finlandia-palkinnon.

- M.

Viimeisimmän kokoontumisen antia

Kirjapiiri kokoontui siis jälleen 5.2. T:n luona (juhlaherkkujen merkeissä, tottakai). Käsittelyssä oli tällä kertaa kolme kirjaa, eli Aikamatkustajan vaimo, Tuhat loistavaa aurinkoa sekä Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit.

Aikamatkustajan vaimoa käsittelimme melko paljon jo edellisessä kokouksessa (mutta ei "lopullisesti", koska tällä yhdellä oli se vielä hieman kesken), eikä siitä enää paljon uutta sanottavaa irronnut. Kaikki olimme samaa mieltä siitä, että se oli ehdottomasti paras tokipiirin tähänastisista kirjoista. Syynä tähän etenkin kirjan mukaansatempaisevuus (kuten M asian ilmaisi) sekä syvälliset henkilöhahmot, joihin oli selvästi panostettu.
Lopullinen tähti-arvio:

*****

Tuhat loistavaa aurinkoa jakoi hieman mielipiteitä, mutta kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että se herätti tunteita. Kirjan luettuaan huomasi, miten hyvä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa onkaan elää. Pohdimme myös kulttuurirelativismiä ja sitä, miten pitkälle vieraita kulttuureja tulee ymmärtää. Onko kiellettyä arvostella ja paheksua esimerkiksi kirjassa kuvattua naisten kohtelua, kun ei ole itse elänyt osana kyseistä kulttuuria? Tulimme siihen lopputulokseen, että oli niin tai näin, moista kulttuuria emme haluaisi kokea. Arvostelua herätti kirjan hieman heppoinen kirjoitustyyli ja henkilöhahmot. Samoin häiritsi se, miten kirjassa kerrottiin kaikenmmaailman hallitsijoista ja tapahtumista, kuin niiden kautta olisi pitänyt osata päätellä, mitä aikaa kirjassa kulloinkin eletään. Kenties yleissivistyksessäni oli aukkoja, mutta itse en ainakaan kirjan aikajatkumoa aina hahmottanut täysin, mikä välillä aiheutti hieman ihmetystä, kun oli kulunutkin yllättävän lyhyt tai pitkä aika.
Tähtiä tälle:

****

Viimeiseksi käsittelimme vielä kirjaa Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. M ei tosin ollut veilä ehtinyt aivan kirjan loppuun,  mutta arveli, että idea oli tullut selväksi kuitenkin. T ja M tyrmäsivät kirjan tyystin melko tyhjänpäiväisenä, mutta itse pidin sitä paikoittain hauskana ja ehkä hieman oivaltavanakin. Kritiikkiä aiheutti muun muassa se, miten hyvä mahdollisuus on heitetty kirjassa hukkaan; verrattuna esimerkiksi Romeron zombie-elokuvien yhteiskunnalliseen sanomaan, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on vain verellä ja sisälmyksillä mässäilyä. Toinen ärsyttävä piirre kirjassa oli sen hahmojen (alkuperäiseen kirjaan verrattuna) muuttuneen luonteet. Mr Darcy oli melkoinen ääliö toisinaan ja Elizabeth outo murhanhimoinen sekopää. Kaikki pidimme kuitenkin Charlotten muuttumisesta sanomattomaksi, ja itse voisin lisätä, että herrojen Collins ja Wickham kohtalot olivat kenties alkuperäistä oikeudenmukaisemmat...
Tähtisaalis tälle kirjalle:

***-

Voisi siis nopeasti päätellä, että huonompaan suuntaan ollaan menossa.

Samalla julkaisen seuraavan kirjan (tosin vastalauseita saa esittää, jos joku on sen jo lukenut). Valinta oli melko vaikea tällä kertaa, minulla oli useampi vaihtoehto mietittynä, mutta etsiskelin kuitenkin vielä josko jotain muuta löytyisi. No, ei löytynyt. Yritin katsella tämän päiväisellä kaupunkikiertelyllä M:n kanssa, josko löytäisin jonkun kirjoistani, jonka sitten valitsisin, mutta yhtäkään niistä ei kauppojen hyllyllä näkynyt. Seuraavaksi tutkin kirjaston valikoimia (jotka yleensä ovat huonot), mutta nyt yhtä vaille kaikki olivat lainattavissa. Jäljellejääneistä vaihtoehdoista päädyin sitten lopulta Annelies Verbeken romaaniin Nuku!. Kirja kertoo kahdesta unettomuudesta kärsivästä henkilöstä, nuoresta naisesta ja vanhemmasta miehestä, ja heidän yöllisistä valvomisistaan ja päivien sekoiluistaan. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta ja sopivalta nyt, kun uni on maistunut taas huonommin muutaman vuoden hyvin nukuttujen öiden jälkeen. Niin ja kirja on siis belgialainen, ilmestynyt suomeksi vuonna 2006.

-E.