perjantai 29. heinäkuuta 2011

Kokoontumisia

Kirjapiiriläiset kokoontuivat jälleen 24.7. keskustellakseen Leonie Swannin Murha laitumella -kirjasta. Kirja ei oikeastaan herättänyt enemmälti keskustelua. M ja E pitivät sitä ihan hyvänä, muttei tajunnanräjäyttävänä. Ehkä hieman ahdistava ja surullinen ja yllättäen myös pelottava. M ei pitänyt Melmoth-lampaan tajunnanvirtaisesta ajattelutavasta, E piti. T:n mielestä Melmoth-pätkissä kuulsi läpi parhaiten alkuperäiskieli saksa.

 T piti kirjasta eniten, ja oli ainoa, jonka mielestä se ei ollut ahdistava vaan hauska (kertonee jotain T:n huumorintajusta). T myös pohti lampaiden nimien taustoja sekä muita kirjallisia viittauksia. Kaikkien mielestä kirjassa oli hyviä huomioita ihmiselämästä ja sen kummallisuuksista. Lampaiden ajattelumaailma tuntui myös hyvin luontevalta.

Tähtiä ****- (eli 4-).

M paljasti kokouksessa myös seuraavan kirjan, joka on Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä. Kirjassa pohditaan lihan tehotuotannon ongelmia. "Söisimmekö eläinkunnan tuotteita, jos tietäisimme, miten ne päätyvät lautasillemme?" M valitsi kirjan, koska aihe on kiinnostava. On myös mielenkiintoista lukea välillä ei-tarinamuodossa olevaa teosta, "tietoteosta", joka perustuu faktoihin ja runsaaseen lähdeaineistoon. Kirjan lopussa on myös katsaus Suomen tilanteeseen.


Kokouksen aikana M luovutti Keri Smithin Wreck this journalin eteenpäin E:lle, joka siis vasta nyt pääsee aloittamaan oman osansa tehtävistä.


Kirjuroitsemassa T, joka ei koskaan söisi lammasta.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Eteenpäin tietä pitkin

"Tie" täysin päinvastaisessa maisemassa  Kolilla
Kuten E ja T tietävät en ole koskaan ollut mikään tajunnanvirran ystävä. Vertauskuvien kyllä, tiettyyn rajaan asti, mutta tajunnanvirta jättää minut jo yläjuoksulle. Senpä takia rauhallisen lakoninen, konkreettinen ja tiivissanainen Tie sai minut lukiessani myhäilemään. Tie on kirjalle erinomaisen sopiva nimi. Isä ja poika seuraavat tietä yhä eteenpäin.

"Tänne päin vain.
Hän katsoi tielle.
Älä katso taaksesi. Katso minuun. Jos huudat, kuolet."

Lukiessani mietin inhimillisyyttä. Jos elämä, jonka tunnet, muuttuu tuhkalla kuorrutetuksi kuolemannäytelmäksi, mihin se oikeuttaa? Voitko sanoa itseäsi hyväksi ihmiseksi, jos luukun sulkemalla tuomitset toiset ihmiset epätoivoiseen kuolemaan? Tapa tai tule tapetuksi - mutta voiko noidankehän katkaista? Mitä jos et tappaisikaan? Mitä jos et veisikään toiselta hänen vaatteitaan ja ruokiaan? Mitä jos antaisit vanhukselle hedelmätölkin koska se on oikein? Ihmiskunnalla ei ole toivoa eikä ihmisenä olemisella merkitystä, jos jokainen kääntyy toista vastaan ja vauva on parasta vartaassa grillattuna.

Kertomus on oikeasti karmiva ja sai miettimään inhimillisyyden lisäksi omia selviytymistaitoja. Kuinka kauan selviäisin vastaavassa tilanteessa? Luulen, että hyvin nopeasti päätyisin tarinan Äidin ratkaisuun

Kuten muutkin, kuvittelin kirjaa jotenkin toiminnallisemmaksi. En lähtisi kyllä mitään muuttamaan - tai no, ehkä ottaisin pois sen vähäisenkin uskonnollisuuden. Tarinasta tulee läpi jotenkin salakavalasti uskonnollista paatosta. Isä nostaa kasvonsa valkenevaa päivää päin. Onko Jumala siellä? Saako hän lopussa nähdä tämän? Onko tällä sydäntä tai sielua? "Tällä tiellä ei ole Jumalalle vihkiytyneitä". On kuitenkin olemassa hyviä ihmisiä, ja nämä vielä muistavat mainita puhuessaan Jumalan...

Joka tapauksessa lisää dystopiaa minulle, kiitos, tämä oli hyvin antoisa lukukokemus!

-M.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Maailmanlopun maisemissa

On vaikea kuvata sanoin sitä tunnelmaa, joka Cormac McCarthyn Tiestä kumpuaa. Kirja on erittäin vähäeleinen ja kerronta yksinkertaista, mutta se vain vahvistaa tarinan jonkinlaista karmivuutta. Useammin kuin kerran kirja sai aikaan kylmiä väreitä ja ahdistusta. Muutenkin kirja oli harvinaisen tunteita herättävä ja vaikuttava. Luulen, että se tulee olemaan mielessäni vielä pitkään, niin hyvässä kuin pahassa.

Isä ja poika kulkevat läpi runnellun maailman etsien ruokaa ja suojaa, paeten toisia ihmisiä, jotka saattaisivat osoittautua kylmyyttä ja nälkääkin vaarallisemmiksi vihollisiksi. Kirjassa kerrotaan loppujen lopuksi hyvin vähän, isä ja poika jäävät nimettömiksi eikä maapallon tuhon syytä selitetä missään vaiheessa, hieman vain vihjaillaan. Ehkä silloin, kun kyse on eloonjäämistaistelusta nimillä ja syillä ei ole merkitystä. Vain tällä hetkellä on merkitystä. Menneisyyden ruotiminen ei auta selviämään jälleen yhden kylmän, säkkipimeän yön yli.

Hän heräsi yöllä uikuttaen ja mies otti hänet syliinsä. Shh, hän sanoi. Shh. Ei mitään hätää.
      Minä näin pahaa unta.
      Niin.
      Pitääkö minun kertoa mitä unta?
      Jos haluat.
      Minulla oli sellainen käyntiin vedettävä pingviini joka taapersi ja läpsytti räpylöitään. Ja me oltiin siinä talossa missä me ennen asuttiin ja se tuli nurkan takaa mutta kukaan ei ollut vetänyt sitä käyntiin ja se oli tosi pelottavaa.
      Okei.
      Se oli paljon pelottavampaa siinä unessa.
      Niin. Unet ovat joskus tosi pelottavia.
      Miksi minä näin pelottavaa unta?
      En minä tiedä. Mutta nyt ei ole mitään hätää. Minä panen vähän puuta nuotioon. Nuku sinä vain.
      Poika ei vastannut. Sitten hän sanoi: Sen vetoavain ei pyörinyt.
Sain kirjan luettua loppuun juuri tänään (kuten T, en minäkään voinut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin sain tietää, miten miehelle ja pojalle käy, pelkäsin pahinta), enkä osaa oikein pukea vielä sanoiksi ajatuksiani kirjasta. Päällimmäisenä on vain jonkinlainen ahdistunut ja surumielinen olo. Onneksi kirjan loppu toi mukanaan mahdollisuuden valon pilkahduksesta pimeän keskellä, vaikkakin edes pienen.

-E.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Tie

Tarkemmin määrittelemätön luonnonkatastrofi on tuhonnut maailman. Nimettömiksi jäävät isä ja poika vaeltavat halki tuhkan peittämän maan kohti etelää. Aurinkoa ei näy, eläimet ja kasvit ovat kuolleet, kaikki on harmaata.

Lumisade verhosi heitä joka puolelta. Tien kummaltakaan puolelta ei erottanut yhtään mitään.  Hän yski taas ja poika tärisi, he kaksi rinnakkain muovinpalan alla työntämässä ostoskärryjä lumessa. Lopulta hän pysähtyi. Poika tärisi hallitsemattomasti.
 Meidän täytyy pysähtyä, hän sanoi.
 Täällä on tosi kylmä.
 Niin on.
 Missä me ollaan?
 Ai missä me ollaan?
 Niin.
 Minä en tiedä.
 Jos me meinattaisiin kuolla niin kertoisitko minulle?
 En tiedä. Ei me kuolla.

On ällistyttävää, kuinka niukoista elementeistä ja vähäeleisestä, lakonisesta kerronnasta saa aikaan jotain niin äärettömän vaikuttavaa. Kirjan vankka realistisuus oli jo itsessään suorastaan runollista. Olin kieltämättä odottanut jotain dystooppisempaa, toiminnallisempaa tarinaa, mutta kirja yllätti positiivisesti vaikka olikin erittäin ahdistava. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan, oli vain pakko saada tietää kuinka tässä oikein käy.

Ahdistunut T 
                    

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Lampaat ilman paimenta

Pari kuukautta näyttää vierähtäneen siitä, kun T kirjoitteli valitsemastaan kirjasta Murha laitumella. En nyt ole mitenkään pahasti jäljessä muita siis... No, kirja on kuitenkin nyt vihdoin kunnialla loppuun saatettu. Lukeminen kävi lopulta yllättävän nopeasti, sillä se tempaa kyllä mukaansa, kun vain vauhtiin pääsee. M:n tavoin, kirjaa lukiessa minua ahdisti kovasti lampaiden puolesta, kun niiden paimen oli poissa eikä ollut juuri ketään huolehtimassa niistä. Varsinkin lopussa ahdistus vain yltyi, kun vanha paimenkoirakin tuli takaisin laitumelle elämänilonsa menettäneenä, kun sen isäntä on poissa.

Huumoriakin kirjasta toki löytyi - kuten odottaa sopii - ja kuten muutkin ovat maininneet, ehkä parasta antia kirjassa oli ihmisten tarkastelu lampaiden näkökulmasta ja niiden tekemät päätelmät ihmisten toisinaan hölmöistäkin tavoista.

Pidin erityisesti Melmoth lampaan tajunnanvirtaisista ajatuksista.
Se tiesi, että dolmen oli rakennettu kuolemaa varten, kuoleman lammasvankkurit, ei pyöriä tietenkään, sillä kuolema voi odottaa. Mädäntyvien torahampaiden hyminä väijyi siellä. Ei lapiota tarvita todistamaan kuoleman kärsivällisyyttä.
Kuten edellisessä kokouksessa oli jo puhe, valitsin seuraavaksi kirjaksi Cormac McCarthyn Tien, joka on saanut ainakin vuoden 2007 Pulitzer Prize for Fiction -palkinnon, ja elokuvakin siitä on tehty. Kirjassa isä ja poika vaeltavat dystooppisen maailman halki, etsien ruokaa ja suojaa, yrittäen selvitä hengissä. Tarkemmin määrittelemätön suurtuho on tehnyt kaupungeista raunioita ja peittänyt maan tomulla. Dystopiat ovat yksi lempiaiheistani niin kirjallisuudessa kuin myös elokuvissa, joten odotan kirjan lukemista innolla! Mars kirjastoon siis! :)

-E.