keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Vielä Miehistä, jotka vihaavat naisia....

Vielä ennen uuden kirjan aloitusta, otetaanpas pieni askel taaksepäin ja palataan Miehiin, jotka vihaavat naisia. Olimme melko yksimielisiä siitä, että aloitus ja lopetus olivat kirjan huonoimmat osat. Itse pidin koko kehyskertomuksen talousrikos-juttua hieman tyhjänpäiväisenä, eikä se missään vaiheessa yltänyt murhamysteeri-osion tasalle, ei kerronnallisesti eikä tyylillisesti. Koko kehyskertomus oli harmillisen irrallinen muuhun juoneen verrattuna.

Mutta itse murhamysteeri, se oli harvinaisen jännittävä! (Toinen seikka, josta olimme koko joukko yhtä mieltä.) Vaikken mikään suuri dekkarien ystävä olekaan, tämä tarina vei kyllä mukanaan minutkin. Voisi kuvitella, että vanhojen valokuvien ja asiakirjojen tutkiminen ei lähtökohtaisesti ole kovin mielenkiintoista luettavaa, mutta Miehet, jotka vihaavat naisia onnistui pitämään otteessaan.

Seuraavaksi siis käsiksi Liikkuvaan linnaan. Elokuva kuuluu suurimpien suosikkieni joukkoon, ja kuten T:kin mainitsi, Noidan veli oli ainakin varsin mainio kirja, kun sen joskus hamassa menneisyydessä olen lukenut. :)

-E.

Liikkuva vs. Leijuva

Meinasin sekoittaa liikkuvan ja leijuvan linnan...

Liikkuva linna. (Howl’s moving castle, 1986.) Liikkuva linna 1. Suomentanut Ville Viitanen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-31188-X.

Leijuva linna. (Castle in the air, 1990.) Liikkuva linna 2. Suomentanut Ville Viitanen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-32198-2.

M

maanantai 28. joulukuuta 2009

Liikkuva linna

Pidimme kirjapiirimme kokouksen muistaakseni joulukuun 26. päivänä (E kirjoittaa yhteenvedon piakkoin tänne) ja päätimme lukea seuraavana kirjana ehdottamani Diana Wynne Jonesin Liikkuvan linnan.

Ehdotin kirjaa koska olen useaankin otteeseen katsonut sen pohjalta tehdyn Hayao Miyazakin ohjaaman upean animaation ja haluan tietenkin tietää, millainen alkuperäisteos on. Lisäksi olen joskus pienenä lukenut Diana Wynne Jonesin kirjoittaman Noidan veli -kirjan, josta en kyllä muista yhtään mitään muuta kuin että pidin siitä :)

Näillä eväillä lähdemme sitten metsästämään Liikkuvaa linnaa, toivottavasti kirja on helpommin saatavilla kirjastosta kuin edeltäjänsä...

T

Positiivinen yllättäjä

Hmm. Luin jo aikoja päiviä sitten tuon Miehet jotka vihaavat naisia, mutta kuten tavallista, olen hidas kirjoittamaan tänne. Selittelyt sikseen ja asiaan. Kuten M mainitsee omassa kirjoituksessaan, kirjan alku on tuskastuttavan tylsä ja kulutin enemmän aikaa ensimmäisten kahden- kolmenkymmenen sivun kahlaamiseen kuin loppukirjaan yhteensä.

                                      Funky Monkey ei vihaa naisia

Juonellisesti kirja oli hieman köykäinen, mutta se ei oikeastaan haitannut missään vaiheessa, sillä tapahtumien ja paikkojen kuvailu oli sen verran elävää. Ylivoimaisesti kiehtovinta kirjassa oli se, miten Mikael jäljittää vanhojen valokuvien avulla Harrietin katoamispäivän tapahtumia. Olin miltei pakahtua jännityksestä, en vain voinut laskea kirjaa käsistäni! Aivan toisenlaisen reaktion puolestaan aiheuttivat kirjan sadistista ja alistavaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevät osiot. Vaikka kirja onkin rikosromaani, nousee sen keskeiseksi teemaksi miesten halu alistaa ja hallita naisia sekä väkivallan ja alistamisen ilmenemismuodot elämän eri osa-alueilla. Näitä seikkoja tuodaan varsinkin esille tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin hahmon kautta.

Kaiken kaikkiaan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia oli sen verran hyvä, että aion lukea myös sarjan muut osat.

T

perjantai 20. marraskuuta 2009

Luettu on

Sain Miehet jotka vihaavat naisia luettua. Kirja vei mukanaan, oli jännittävästi kirjoitettu ja Lisbeth varsin mielenkiintoinen henkilö.

Paljastan tässä vaiheessa vain vähän, koska muut eivät vielä nähtävästi ole kirjaa aloittaneetkaan. Alku ja loppu laahasivat ja sortuivat liiallisiin detaljeihin ja jankkaamisen, keskiosa oli sujuvaa ja mukaansatempaisevaa kerrontaa. Myös naisten yhteiskunnallisen aseman kuvailu ja heihin kohdistuvat väkivaltafaktat(?) herättivät ajatuksia.

Jälkeenpäin oli vähän "likainen" olo. Ihan kuin olisi tirkistellyt.

- M

torstai 19. marraskuuta 2009

Nainen, joka ei vihaa miehistä Miehet jotka vihaavat naisia -kirjaa

Kirjan alku ei vaikuttanut lupaavalta. Faktaa, prosenttilukuja, yritysostoja ruotsin kruunuissa ja päähenkilö, johon ei voi samaistua.

Rämmittyäni yli alkupaatoksen upottavan suon, kirja alkoi rokkaamaan kuin raivo härkä. Suljetun tilan dilemma, saari ja katoamismysteeri! Sekä erittäin sympaattista ruotsalaisen pikkukylän ja paukkuvan pakkasen kuvailua.

Ei voi kuin nauttia. Tämä ilta meneekin sitten näissä merkeissä...

- M.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Seuraavaa putkeen

Seuraavaksi M:n yksimielisellä päätöksellä jalkaudumme Stieg Larssonin "Miehet jotka vihaavat naisia" pariin. Kirjan takakansi lupaa Vetävää jännitystä, karmivia paljastuksia! Ei kuulosta kovin korkeakulttuuriselta, mutta ei tuomita ennen kuin tutkittu. Onhan kyseinen kirja sentään palkittu parhaana pohjoismaisena dekkarina vuonna 2006.

Seuraava kokoontuminen, jossa käsitellään Poika raidallisessa pyjamassa sekä Miehet jotka vihaavat naisia, on luultavasti joulun aikoihin, johtuen M:n muuttokiireistä.

- M.

lauantai 7. marraskuuta 2009

T pohdiskelee

Luin tuon Poika raidallisessa pyjamassa muutaman päivän E:n jälkeen (en siis minäkään saanut kirjastosta kyseistä kirjaa). Olen vain sattumoisin toisia hitaampi tämän kirjoittamisen kanssa...

Ei siitä mihinkään pääse - Poika raidallisessa pyjamassa on surullinen. Kirjan takakannessa ei varsinaisesti kerrota juonesta mitään, koska se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. Tosin tiesin etukäteen, että kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja käsittelee holokaustia. Kirjan päähenkilö on yhdeksänvuotias Bruno-poika, joka on ikäisekseen poikkeuksellisen naiivi. Brunon viattomuus ja naiivius korostavat vaikuttavasti hänen ympärillään tapahtuvia kauheuksia, jotka lukija osaa kuvitella liiankin hyvin.

Kirja vaikutti minuun vahvemmin kuin olin osannut odottaa. Sen tapahtumat jäivät kaihertamaan pitkäksi aikaa. Välittömästi kirjan lukemista seuranneena yönä itkeskelin pitkän tovin, kun ajattelin pientä höpsöä Bruno-parkaa ja mietin, miten kamalaa olisi, jos omat pienet höpsöt lapseni joutuisivat vastaavanlaiseen tilanteeseen. Suuri osa kirjan vaikuttavuudesta johtuukin siitä, että se pakottaa astumaan viattomien uhrien asemaan.

P.S. Tämä kirja pakolliseksi luettavaksi kaikkiin kouluihin, jooko?

T

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Vihdoin Poika raidallisessa pyjamassa

Pitkään kestänyt metsästys tuli vihdoin päätökseen, kun sain kirjan luettavaksi M:ltä. Liekö kirjapiirin suosiota, mutta Poika raidallisessa pyjamassa on ollut hyvin tiiviisti lainassa viime aikoina kaikissa lähipiirin kirjastoissa.

Nuorten kirja kun on, Poika raidallisessa pyjamassa on todella nopealukuinen ja yksinkertaisesti kirjoitettu. Sisältöä alkaa oikeastaan tarkemmin miettimään vasta, kun on päässyt kirjan - kuten M:kin sanoi, ennalta-arvattavaan - loppuun asti. Tuskin sellaista keskitysleireistä ja natsi-Saksasta kertovaa kirjaa onkaan, joka päättyisi järin onnellisesti.

En voi kiistää, etteikö kirja olisi ollut hyvin koskettava. Olihan se. Itseäni alkoi kuitenkin ajoittain ärsyttämään Brunon itsekkyys ja itsekeskeisyys, joka oli pojan iänkin huomioon ottaen hieman liioiteltua. Itselläni ei ole kokemusta siitä, millaista on olla 9-vuotias poika, mutta jotenkin tuntuu, että kirjailijalla on hieman liioitellun negatiivinen muistikuva lasten kyvystä tuntea empatiaa toisiaan kohtaan. Muilta osin naiivi katsantokanta sopi kirjan teemaan ja kerrontaan mainiosti.

Sitä en ymmärrä, miksei kukaan halunnut selittää Brunolle kunnolla, keitä nuo lapset, isät ja isoisät aidan toisella puolella olivat. Jos he tunsivat olevansa oikeassa, ei kai tuossakaan olisi pitänyt olla mitään salattavaa tai hävettävää heidän mielestään. Luulisi kasvatuksen olleen tuohon aikaan sellaista, ettei yhdellekään saksalaiselle lapselle olisi jäänyt epäselväksi, mikä on yhteiskunnan järjestys ja kenen joukoissa hän seisoo; muutenhan lapsi olisi saattanut kyseenalaistaa tuon koko järjestyksen.

M:n kanssa olen samaa mieltä myös siitä, että kirjan loppusanat olivat melko typerät ja alleviivaavat. Kyllä kirjan pointti tuli itselleni selväksi ilmankin.

Ajatukseni ovat nyt keskittyneet melko paljon kaikkeen siihen, mikä oli mielestäni negatiivista kirjassa, mutta kokonaisuutena pidin siitä melko paljon. Ehkä voisin tarkastaa vielä kirjasta tehdyn elokuvankin, vaikka tuskin se tekee oikeutta kirjalle ja sen naiivin viattomalle tunnelmalle.

Loppuhuomautuksena vielä sanottakoon, että minua jäi häiritsemään hieman se, onko Isän tarkoitus olla jonkinlainen versio Rudolf Hössistä, vai onko yhteys häneen vain minun kuvitelmaani, joka on seurausta siitä, että kirjassa yhdistetään sanat komendantti ja Auschwitz.

-E.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Kirja luettu yhdellä istumalla


...tai siis yhdellä makuulla ^^. Eipä ihmekään, kirja on ohuehko ja helppolukuinen. Pidin kirjasta. Pidin todella.

Päähenkilö, Bruno, on sympaattinen, hyväkäytöksinen pikkupoika. Hän ei ymmärrä, miksi heidän täytyi muuttaa Aus-vitsiin (mikä siinä on se vitsi?), miksi Hillerin suosio on Isälle niin tärkeää, ja miksi aidan toisella puolella asuu poikia, isiä, ja isoisiä pyjamat päällä - eikä heidän kanssaan saa leikkiä. Lopussa en itkenyt, olin arvannutkin miten siinä käy. Mutta hieman surumieliseksi tulin.

Aihetta on käsitelty pienen pojan näkökulmasta, mikä on varmasti hyvä valinta. Poika ihmettelee nuoruuden viattomuudella ympärillä olevaa maailmaa. Ja pistäähän se ihmettelemään, aikuistakin ihmistä. Näin sieluni silmin yhä laihtuvat, lannistetut juutalaiset, ja remuavat, ylimieliset natsit.

Kirjan lopussa on hieman tyhmät loppusanat. Miksi selitellä kirjoittamisiaan?














(Kuvassa ko. kirja ja E:n kanssa tehdyt muffinsit)

-M.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Hankintavaikeuksia

Poika raidallisessa pyjamassa; on muuten vaikeata saada ko. kirja kätösiin. Kirjastossa tasan 1 kpl, ja kirjasto tietokantojen yhdistämisen vuoksi vielä 2 vkoa kiinni. Tilasin kirjan lopulta viime perjantaina AdLibrikseltä (16 eur), en tiedä millon tulee - ja ehtiikö sen lukea ensi viikonlopun Keski-Suomen reissuun mennessä.

Btw, näin Makuunissa tämän leffana. Hieman houkutti :). Ehkä sitten sen jälkeen, kun olen kirjan lukenut, voisi katsoa elokuvanakin.

- M.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Seuraava kirja: Poika Raidallisessa Pyjamassa

Ensimmäistä kirjavalintaa (Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli) pidettiin varsin onnistuneena.

Uudeksi kirjaksi valittiin E:n ehdottama John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa.

M:n loppulauselma Enkelipelistä

Kirjan lukemisesta on nyt jo hetki, ja juuri ennen kirjapiirin kokousta (T:n tekemän kääretortun kera) laitan vielä ylös lyhyen loppulauselmani teoksesta. Enkelipeli on tosiaan omituisen vanhahtava ja "klassinen" opus. Kauhukuvasto noudattaa samaa, edellisen aikakauden kaavaa; saatana, pimeät varjot, ahdistus ja mielipuolisuus. Toisaalta siinä vaiheessa, kun luulin jo tietäväni mitä kirja pitää sisällään, siinä tulikin uusia, yllättäviä käänteitä. Varsinkin uskonto-aspekti kutkutti mielikuvitusta.

Loppua kohti Enkelipeli ikävä kyllä huononi, juoni hapristui ja käänteet alkoivat töksähdellä. Pidin silti kirjasta kokonaisuutena - helmenään se ummehtunut, haiseva huone kaapin takana.

- M

Ylistyslaulu Unohdettujen kirjojen hautausmaalle

Keskiviikko 23.09. Kävelen vesisateessa hurjaa kyytiä kohti paikallista kirjastoa. Olen aivan varma siitä, että joku imbesilli ehtii lainata Enkelipelin ennen kuin ehdin napata sen itselleni. Aika alkaa olla vähissä - seuraavaksi viikonlopuksi on sovittu lukupiirin kokoontuminen ja minä en ole ehtinyt saada kirjaa edes luettavakseni. Onnekseni kirja on vielä hyllyssä. Kotiin päästyäni muistutan erehdyttävästi uitettua koiraa, mutta kirja on säilynyt vahingoittumattomana takkini alla.

Jo ensimmäisen illan jälkeen totean, että kirja on uskomattoman mukaansatempaava. Se on kuin viktoriaaninen kauhukertomus, tosin intellektuellimpi ja sisältää oivaltavia huomioita uskontojen suhteesta yhteiskuntaan ja päinvastoin (kuten E jo mainitsi edellisessä kirjoituksessaan).
Tarina on kaksitasoinen; toisaalta siinä seurataan Davidin ja Kustantajan välisen faustilaisen sopimuksen seurauksia ja toisaalta selvitetään parhaimpien salapoliisiromaanien tapaan Davidin asuttaman Tornihuvilan mysteeriä.

Vastentahtoisesti joudun kuitenkin tunnustamaan, että aivan Tuulen varjon kaltainen mestariteos Enkelipeli ei ole. Kirjan loppupuolella juoni kompastelee muutaman kerran ja päähenkilön reaktiot joihinkin tapahtumiin tuntuvat hitusen omituisilta. Tai sitten minun väsyneet aivoni eivät jaksa poimia kirjan kaikkia nyansseja.

Silti kirja pääsee kunniapaikalle lempikirjojeni joukkoon jo pelkästään yhden seikan takia. Unohdettujen kirjojen hautausmaa.
Oih, tuo mystinen kirjojen täyttämä labyrintti, piilossa muulta maailmalta ja vain harvojen ja valittujen tiedossa. Rakastuin paikkaan jo lukiessani Tuulen varjoa. Molemmissa kirjoissa Unohdettujen kirjojen hautausmaa näyttelee pientä, mutta tärkeää osaa juonen kannalta. Se on mysteeri mysteerien sisällä ja unelmissani kävelen pitkin sen painomusteen ja paperin tuoksuisia käytäviä ja annan sormieni lipua pitkin kirjojen kuluneita selkämyksiä. Oih. Muuta en sano. Oih.

-T

perjantai 25. syyskuuta 2009

Enkelipelin jälkimainingeissa

Niinhän siinä kävi: luin koko kirjan ennen kuin kirjoitin ylös yhtäkään niistä ajatuksista, joita mieleeni nousi. Ehkä olen fiksumpi ensi kerralla! (Todennäköisemmin en.) Mutta tässä siis lyhyt katsaus päällimmäisiin ajatuksiin kirjasta...

Alku toi elävästi mieleen Tuulen varjon, ja jäin hetkeksi muistelemaan tuon edellisen kirjan tapahtumia, henkilöitä ja tunnelmaa, joka oli samanaikaisesti lempeä sekä haikean surumielinen. Tarinan edetessä tuo assosiaatio kohtasi nopean lopun; lempeys ja haikeus vaihtuivat ahdistukseen ja kauhuun. Myönnän suhtautuneeni lievän huvittuneesti kuvaukseen Enkelipelistä Tuulen varjon "pahana sisarpuolena", mutta nyt tuo kuvaus tuntuu kaikin puolin sopivalta. Todisteena siitä ovat ne kammotuksen vallassa valvotut yöt, joina tunsin mustiin puetun miehen seisovan takanani tai ovensuussa tai juuri nurkan takana, astuessani olohuoneeseen.

Toisaalta Enkelipeli tarjosi myös harvinaisen mielenkiintoisia pohdintoja uskontojen ja jumalien ominaisuuksista ja niiden asemasta yhteiskunnassa, sekä toisaalta yhteiskunnan vaikutuksesta niiden oppeihin. Corellin ja David Martínin keskustelut siitä, vaikuttavatko uskonnot yhteiskuntaan vai siirtääkö kulloinenkin yhteiskunta ja kulttuuri omat sääntönsä uskontoihin, olivat melko erikoinen lisämauste kirjan muuten puhtaan kerronnallisessa tyylissä.

Lopuksi mainittakoon vielä eräs pieni kohtaus, joka erityisesti jäi mieleeni, sillä uskon, että ainakin yksi henkilö samaistuisi varsin hyvin Martínin tuntemuksiin tuolla hetkellä.. Eli siis ote Martínin mietteistä: "Totuttuani vuosien ajan vain itseni seuraan ja piintyneen poikamiehen niin kovin aliarvostettuun systemaattisen anarkistiseen elämänmenoon, naisen jatkuva läsnäolo kotona, vaikka tämä oli vain kuriton ja ailahtelevainen tytönhupakko, alkoi panna tapojani ja tottumuksiani uuteen uskoon hienovaraisesti mutta määrätietoisesti. Minä uskoin järjestelmälliseen epäjärjestykseen, Isabella ei. Minä uskoin että esineet löytävät oman paikkansa kaaoksessa, Isabella ei. -- Ei mennyt kuin muutama päivä, kun jo huomasin että minun oli mahdotonta löytää mitään omassa kodissani. Jos etsin kirjeveistä tai juomalasia tai kenkäparia, minun piti kysyä Isabellalta, minne hän oli saanut päähänsä piilottaa sen.
-En minä piilota mitään. Panen tavarat paikoilleen, se on eri asia."

- E.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Enkelipeli kammottaa

En kyllä lue tätä yhtään enää eteenpäin! Ei sopivaa lukemista silloin, kun on yksin kotona. Jatkan, kunhan aurinko paistaa ja tietää ettei joudu nukkumaan yksin...

- M.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Enkelipeli, sivulla 328/607

Sain Enkelipelin kirjastosta ennen kuin ehdin aloittaa Tuulen varjoa. Tässä hieman tunnelmia puolivälistä. Ei pitäisi sisältää oleellisia juonipaljastuksia...

Ollakseen julkaistu 2000-luvulla kirja on jotenkin vanhahtava. Siitä tulee mieleen pölyinen Dorian Grayn muotokuva tai Kotiopettajattaren romaani. Teksti on sujuvaa, mehevän synkkää ja tarina on pystynyt muutaman kerran yllättämään. Jatkan ehdottomasti kirjan loppuun (ja aloitan sitten sen toisen Ruiz Zafónin kirjan).

Viimekesäisen Barcelona-reissun johdosta myös paikkojen kuvaukset kiinnostavat minua. Sagrada Familiasta kirja kertoo seuraavaa:
"Kävelin ilman päämäärää ja askeleni johdattivat minua kaupungilla aina Sagrada Familian rakennustyömaalle asti. Pienenä isä oli vienyt minut joskus katsomaan tuota patsaiden ja holvien koristamaa baabelia, joka ei koskaan valmistunut, aivan kuin se olisi ollut kirottu. Minusta oli edelleenkin mukava käydä katsomassa sitä ja huomata ettei se ollut muuttunut, että kaupunki kasvoi lakkaamatta sen ympärillä, mutta se pysyi aina vain keskeneräisinä raunioina."

Kuten vuonna 2009 otetusta kuvasta näkyy, rakennustelineet koristavat yhä edelleen tuota komeaa rakennusta.

Tässä vielä toinen ote kirjan tyylistä. Se alkaa tavanomaisella, arkisella kuvauksella, mutta päätyy kirjan lailla kutkuttamaan mielikuvitusta ja aavistelemaan synkkiä salaisuuksia.
"Seinät olivat kauttaaltaan erikokoisten kehystettyjen valokuvien peitossa. Poseerauksista ja vaatteista päättelin, että suurin osa niissä esiintyvistä henkilöistä oli kaksi- kolmekymmenvuotiaita. Jokaisen kehyksen alalaidassa oli pieni kyltti, jossa luki kuvatun henkilön nimi ja vuosi, jona kuva oli otettu. Pysähdyin katselemaan noita kasvoja jotka tuijottivat minua toiselta aikakaudelta. Lapsia ja vanhuksia, naisia ja herroja. Yhteistä heille kaikille oli silmien surullinen varjo, hiljainen pyyntö. Kaikki katsoivat kameraan silmissään kaipaus, joka sai veren hyytymään."

Kirja kuvattu junamatkalla Satakunnasta Keski-Suomeen.
- M.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Ei enkelipeliä, vain tuulen varjo

Kävin äsken eilen avatussa, täysin uudessa kirjastossa. Oli se vaan hieno. Uusi rakennus, uudet tiskit, uudet hyllyt, pari tietokonetta ja ystävällinen kirjastotäti. Sekä tietysti hyllykaupalla kirjoja.

Enkelipeli oli lainassa (jätin varauksen - olin lievästi yllättynyt, että se kuitenkin oli kirjastoon jo hankittu...), joten nappasin mukaani Tuulen varjon. Pääsenpähän vähän jyvälle siitä, mitä on odotettavissa.

- M.

lauantai 22. elokuuta 2009

Eräänä elokuisena lauantaina

Pieni jääkaappi naksuu ja surisee nurkassa. Kolme siskoa on kokoontuneena tietokoneen ääreen. Äiti hakee välillä tuoremehua ja kalkkunasiivuja. "Niin mikä me laitetaan otsikoksi?". "No mutta eikö tuo ole vähän tyhmä?". "Hei älkää tehkö mitään ennen kuin minäkin ehdin mukaan!"

[x] Kirja valittu. Tämä on kai se tärkein? T ehdotti Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeliä, ja se hyväksyttiin yksimielisesti. Kirjan esittelysivulla oli kuva Sagrada Familian kirkosta. Sen M näki viime kesänä Barcelonassa.

[x] Blogi aloitettu. Nyt.

- M.