maanantai 31. toukokuuta 2010

If you immediately know the candlelight is fire, the meal was cooked a long time ago.

Portobellon noita luettu! Ei oikein tiedä, mitä siitä sanoisi... Aikamoista hihhulointia minusta, vaikka kansitekstit kertoivat erilaisuuden hyväksymisen ylistämisestä. Kirjan tyyli ei oikein ollut onnistunut, kuten jo on sanottukin, itse Athena jää melko etäiseksi, kun hänestä vain kerrotaan muiden ihmisten näkökulmista. Ja ne kaikki elämänviisaudet ja mietelmät menivät hieman yli äyräiden, ja alkoivat vain ärsyttää loppua kohti. (Otsikko ei tosin liity kirjaan, vaan on niinkin korkeakulttuurisesta sarjasta kuin Stargåte, tuli vain jostain syystä mieleen tuota Portobellon noitaa lukiessa)

Kirjan puolesta on kuitenkin sanottava, että se on nopea lukea. :D Siinä se sitten olikin. Taisi olla viimeinen Coelho, minkä luen ikinä.

Nyt kun saisi käsiinsä sen Ystävät hämärän jälkeen, puolet olisi vielä lukematta :)

-E.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Ystävät hämärän jälkeen!

No niin, en malta enää odottaa että E saa Coelhon luettua. Valitsin seuraavaksi kirjaksi John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, ruotsalaisen vampyyrikauhuromaanin. Itseasiassa luin kirjan jo ennen tuota Coelhoa ja pidin siitä kovasti.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun tukholmalaisessa Blackebergin lähiössä tapahtuu karmiva rituaalimurha. Kirjan päähenkilö on 12-vuotias koulukiusattu Oskar, joka fantasioi kostavansa kiusaajilleen väkivaltaisesti. Pian murhan jälkeen Oskar tutustuu omituiseen Eli-tyttöön, joka pukeutuu rääsyihin, haisee pahalta ja tulee ulos vasta hämärän jälkeen...

                                     "Mitä, onko Ruotsissa vampyyrejä?"

Yliluonnollisista aspekteista huolimatta kirjan tapahtumat olivat uskottavia, pidin erityisesti siitä, että kerrankin henkilöhahmot puhuivat ja reagoivat kuten "oikeat" (mutta ei erityisen normaalit) ihmiset. Kirja oli klassinen kauhukertomus siinä mielessä, että väkivalta oli örköttävän tarkkaan kuvailtua ja verta lensi varmasti litratolkulla. Mutta mutta: kirjassa oli myös syvällisempi ulottuvuus, jonka ansiosta se nousee ohi monien kauhutarinoiden. Se on rankka ja osin jopa lohduton kuvaus lähiölasten elämästä, jossa koulukiusaaminen, pikkurikokset ja imppaaminen ovat osa jokapäiväistä elämää. Tässä tarinassa aikuiset ovat voimattomia puuttumaan kiusaamiseen, eivätkä muutenkaan kykene turvaamaan lastensa kasvuympäristöä. Näistä lähtökohdista Eli on Oskarille kuin todeksitullut mielikuvitusystävä, joka antaa hänelle itseluottamusta ja voimaa nousta kiusaajiaan vastaan. Oskar puolestaan antaa Elille takaisin hänen kadottamaansa inhimillisyyttä ja lapsekkuutta.

Kirja oli melkoisen paksu (hyvä hyvä!) ja kuului kategoriaan "pakko-lukea-heti-kokonaan". Uskoisin, että tästä saa aikaiseksi hienon keskustelun seuraavassa kirjapiirin kokouksessa :)

T

tiistai 4. toukokuuta 2010

Coelhoa...

Lukaisin Portobellon noidan yhdessä hujauksessa sen jälkeen, kun M ystävällisesti antoi oman kappaleensa lainaan. Kirja oli nopealukuinen ja ohut, eikä sisällössä ollut hirveästi syvyyttä. Tavallaan Coelhon teos oli täydellinen vastakohta Nick Caven Aasintammalle: silkkaa esoteriaa koko kirja ilman ainoatakaan ripausta realismia. Coelhon kirjoitustyyli on ymmärtääkseni tarkoituksellisen yksinkertaistettu ja kirjoista on helppo poimia mietelauseita ja sitaatteja. Portobellon noidassa nämä "elämänviisaudet" kääntyivät itseään vastaan, sen verran pahasti minua alkoi ketuttaa se, että yksikään henkilöhahmon ei käyttäytynyt eikä puhunut luontevasti. Vähän niinkuin olisi katsellut teatteriesitystä, tai vielä parempi: aivan kuin Black Books -sarjan ensimmäisessä osassa, kun Manny nielaisee Pienen Mielenrauhan kirjan ja kulkee ympäriinsä antamassa ihmisille omituisia elämänohjeita :)

Eli ei tämäkään oikein kolahtanut. Saatan kirjoittaa myöhemmin lisää kirjan tunnelmia, nyt lähden hoitamaan flunssaisia lapsukaisiani.

T kuittaa

lauantai 1. toukokuuta 2010

Portobellon noita (haukotus)

Lukaisin Portobellon noidan junamatkalla, ja jos tämä olisi ainoa Coelhon kirja, jonka olisin ikinä lukenut, olisi voinut jäädä myös viimeiseksi. Tarina oli pitkäveteinen ja loppuratkaisu varsinainen antikliimaksi. Verrattuna Paholainen ja neiti Prym -kirjaan, tämä teos ei missään vaiheessa tempaissut mukaansa tai saanut aikaan tunnetta, että ajatukset tallaisivat ennen käymättömiä polkuja tai että tästä saisi jotain yleensäkään irti.

Mitäs tästä voisi muuta sanoa? Päähenkilöä kuvailtiin toisten henkilöiden "haastatteluiden" kautta. Tapa sinänsä olisi voinut olla ihan toimiva - mutta kirjassa ei oikeasti tapahtunut mitään! Ehkä ainoa aspekti mikä herätti pienehköä mielenkiintoa oli se, että miten pienen lapsen kanssa voi harrastaa transsitansseja tai käydä puhumassa suurelle joukolle ihmisiä. Athene itse jäi etäiseksi, ja kirjan lopun paljastukset epäuskottaviksi.

Ei muuta kuin kohti seuraavaa.

M.