torstai 26. toukokuuta 2011

Lampaista laitumella

No niin, sain lammasdekkarin luettua. Kirjassa siis lammaslauma ratkoo paimenensa murhaa. Idea oli varsin hauska, tarina sujuva ja lampaat hyvin inhimillisiä. Suosikkini lampaista taisi olla musta Othello, "jolla on neljä sarvea ja salaperäinen menneisyys". Lampaiden päättely todisteista ja tapahtumien kulusta oli myös mielenkiiintoista seurattavaa.

Melmoth-lampaan puhetavasta en pitänyt, se sotki muuten selkeää kerrontaa, ja oli jotenkin tekotaiteellista:
Paluu entiseen oli tie. Se oli kantanut sitä mukanaan koko ajan mutta vain karvankärjissä, jossa sade viilensi sen, jossa kutisi niin ettei sitä huomannut. Liikaa syöpäläisiä villoissa, eikä enää voinut olla varma, oliko paluu entiseen yksi niistä.
 Koko kirjan alun minua ahdisti voimakkaasti lampaiden puolesta. Niiden paimen oli kuollut, ja kukaan ei pitänyt niistä huolta! Lisäksi ne joutuivat pelkäämään koko ajan erilaisia asioita, kuten sudenhaamua ja teurastajaa.

Olen samaa mieltä T:n kanssa siitä, että lammasdekkarin parasta antia lie se, että siinä katsotaan ihmisten maailmaa aivan eri näkökulmasta.

"Ihmiset ei unohda kovin helposti. George tiesi keväälläkin, kuka oli jyrsinyt puunkuoret syksyllä."
- M.

torstai 19. toukokuuta 2011

Hyvä päivä


T:n valitsema kirja noudettu kirjastosta, aurinko paistaa ja kevätkaihonkukka kukkii. Hyvä päivä!

Muistuttelen, että seuraavana kirjanvalitsemisvuorossa on E. (mutta ei mitään kiirettä :)

- M.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Vaikuttunut Sadan vuoden yksinäisyydestä

Sadan vuoden yksinäisyyttä kuvaa parhaiten sana vaikuttava. Kirja on mielipuolinen, mehevä, omituinen, erilainen, ja vaikuttava. Todella vaikuttava. Heti tämän kokemuksen perään ei pysty lukemaan mitäänsanomatonta rakkausromaania. Loppua kohti tunnelma ja jännite tiivistyi vielä entisestään, Macondo kulkee kohti unohdusta samalla kun Buendían suku irstailee itsensä loppuun lahoavassa, punaisten muurahaisten valloittamassa talossa. Vaikuttavaa.

Kirjassa käydään läpi Macondon kylän elämänkaari, siitä hetkestä kun se raivataan viidakkoon siihen hetkeen, jolloin se pyyhkiytyy pois maailmankartalta. Väliin mahtuu sotia, ahnas banaaniyhtiö, mielettömästi yksinäisyyttä ja mielettömästi José Arcadioita ja Aurelianoja. Kirjassa mikään ei ole mahdotonta; henkilöt voivat lentää taivaaseen pyykkien mukana, kummitella toisilleen, viettää vuosia elämästään yksin huoneissaan, istua loppuelämänsä sidottuna puuhun, tehdä kultaisia kaloja ja sulattaa ne ja tehdä uudelleen, saada 17 poikaa joiden otsaa koristaa aina tuhkaristi, sekä saada lapsia, joilla on saparo. Kirjan loppu, etenkin se mitä tapahtuu Buendíojen suvun viimeiselle jäsenelle, on aivan uskomattoman häiritsevää ja vaikuttavaa.

Tuntuu, että kirjassa on niin paljon teemoja, että niitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Banaaniyhtiöiden vaikutus pieneen kylään, sen aiheuttama tuho ja sen tuottama muunneltu totuus voivat tuottaa kolumbialaisille merkityksiä, joissa on enemmänkin yhtymäkohtia maan oikeaan historiaan. Lisäksi kun itsekin olen taistellut muurahaisia vastaan, mieleen jäi se, miten paljon työtä talo vaatii pysyäkseen asuttavana. Erityisesti tuollaisissa kosteissa ja lämpimissä olosuhteissa varmasti töitä riittää - pidät pienen tauon ja luonto valtaa taas itselleen kaiken.

Minusta kirjassa oli lopulta inhorealismia aika vähän. Ok, vähän siinä piereskeltiin ja oli paiseita ja sukurutsausta ja taisi jossain kohti lukea pillukin ja muuta alatyylistä, mutta jotenkin se luontui sopivasti kerronnan kiihkeään, tuoreen mullan hajuiseen poljentoon. Kadehdin kirjoittajan mielikuvitusta.

- Hyvä ystävä, pidä mielessäsi etten minä sinua teloita, sanoi Aureliano. - Sinut teloittaa vallankumous.
Kenraali Moncada ei edes noussut laveriltaan tervehtimään häntä.
- Hyvä ystävä, haista sinä paska, kenraali vastasi eversti Aureliano Buendíalle. 

- M.


maanantai 2. toukokuuta 2011

Kirjapiiristelyä

Kirjapiirimme kokoontui jälleen 23.4. Tällä kertaa juhlimme pääsiäistä ja pienen tytön 6-vee -synttäreitä :) Tosin tokipiiri-kokouksen aikana M keitti kaalia, joten kokous oli vähemmän herkutuksellinen kuin tähänastiset. Käsittelyssä olivat Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti ja Jeanette Wintersonin Majakanvartija.

                                                            Herkutuksia & herkkurosmo



 Suklaapuodista totesimme, että sitä oli erittäin mukava lukea, vaikkei se mikään tajunnanräjäyttävä teos olekaan. Kieli oli kuvailevaa ja rönsyilevää ja herkutusten kuvailu sai ainakin allekirjoittaneen massuttelemaan suklaata oikein urakalla :) Kirjapiiriläiset eivät kuitenkaan pitäneet kidnappaus-vihjailuista (tyhmä kidnappaus) eivätkä lopusta (tyhmä loppu). Ihmestystä ja osin ärsytystäkin herätti myös se, että kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa Reynaud on pormestari, eikä pappi (siis mitä järkeä?). Tähtiä kirjalle ***+ . Kiva, mutta harmiton

Majakanvartija jakoi mielipiteitä enemmän, M ja T ärsyyntyivät alun jorinoista ja M:n mielestä kirja ei kulkenut mihinkään. E ja T pitivät oivalluksesta, että tarinoilla ei oikeastaan ole alkua eikä loppua. Kirjan kieli oli kaunista ja tarinoiden kahtiajakautuneisuus - valo/pimeys - toivat mieleen, että tarinat ovat kuin majakan valo, joka ohjaa laivoja pimeällä merellä. Tähtiä ***- . Kirjan lopussa tapahtumat muuttuivat niin runollisen tajunnanvirtaisiksi, että putosimme kaikki kärryiltä, paitsi M, joka oli tipahtanut jo alussa, raahauduttuaan ensin hetken kärryjen perässä.

 Kirjurina

 T (joka on jälleen ollut niin sekaisin unenpuutteesta, että kykeni kirjoittamaan vasta nyt)