Lampaista laitumella

No niin, sain lammasdekkarin luettua. Kirjassa siis lammaslauma ratkoo paimenensa murhaa. Idea oli varsin hauska, tarina sujuva ja lampaat hyvin inhimillisiä. Suosikkini lampaista taisi olla musta Othello, "jolla on neljä sarvea ja salaperäinen menneisyys". Lampaiden päättely todisteista ja tapahtumien kulusta oli myös mielenkiiintoista seurattavaa.

Melmoth-lampaan puhetavasta en pitänyt, se sotki muuten selkeää kerrontaa, ja oli jotenkin tekotaiteellista:

Paluu entiseen oli tie. Se oli kantanut sitä mukanaan koko ajan mutta vain karvankärjissä, jossa sade viilensi sen, jossa kutisi niin ettei sitä huomannut. Liikaa syöpäläisiä villoissa, eikä enää voinut olla varma, oliko paluu entiseen yksi niistä.

 Koko kirjan alun minua ahdisti voimakkaasti lampaiden puolesta. Niiden paimen oli kuollut, ja kukaan ei pitänyt niistä huolta! Lisäksi ne joutuivat pelkäämään koko ajan erilaisia asioita, kuten sudenhaamua ja teurastajaa.

Olen samaa mieltä T:n kanssa siitä, että lammasdekkarin parasta antia lie se, että siinä katsotaan ihmisten maailmaa aivan eri näkökulmasta.

"Ihmiset ei unohda kovin helposti. George tiesi keväälläkin, kuka oli jyrsinyt puunkuoret syksyllä."

- M.