sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Seuraava kirja: Poika Raidallisessa Pyjamassa

Ensimmäistä kirjavalintaa (Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli) pidettiin varsin onnistuneena.

Uudeksi kirjaksi valittiin E:n ehdottama John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa.

M:n loppulauselma Enkelipelistä

Kirjan lukemisesta on nyt jo hetki, ja juuri ennen kirjapiirin kokousta (T:n tekemän kääretortun kera) laitan vielä ylös lyhyen loppulauselmani teoksesta. Enkelipeli on tosiaan omituisen vanhahtava ja "klassinen" opus. Kauhukuvasto noudattaa samaa, edellisen aikakauden kaavaa; saatana, pimeät varjot, ahdistus ja mielipuolisuus. Toisaalta siinä vaiheessa, kun luulin jo tietäväni mitä kirja pitää sisällään, siinä tulikin uusia, yllättäviä käänteitä. Varsinkin uskonto-aspekti kutkutti mielikuvitusta.

Loppua kohti Enkelipeli ikävä kyllä huononi, juoni hapristui ja käänteet alkoivat töksähdellä. Pidin silti kirjasta kokonaisuutena - helmenään se ummehtunut, haiseva huone kaapin takana.

- M

Ylistyslaulu Unohdettujen kirjojen hautausmaalle

Keskiviikko 23.09. Kävelen vesisateessa hurjaa kyytiä kohti paikallista kirjastoa. Olen aivan varma siitä, että joku imbesilli ehtii lainata Enkelipelin ennen kuin ehdin napata sen itselleni. Aika alkaa olla vähissä - seuraavaksi viikonlopuksi on sovittu lukupiirin kokoontuminen ja minä en ole ehtinyt saada kirjaa edes luettavakseni. Onnekseni kirja on vielä hyllyssä. Kotiin päästyäni muistutan erehdyttävästi uitettua koiraa, mutta kirja on säilynyt vahingoittumattomana takkini alla.

Jo ensimmäisen illan jälkeen totean, että kirja on uskomattoman mukaansatempaava. Se on kuin viktoriaaninen kauhukertomus, tosin intellektuellimpi ja sisältää oivaltavia huomioita uskontojen suhteesta yhteiskuntaan ja päinvastoin (kuten E jo mainitsi edellisessä kirjoituksessaan).
Tarina on kaksitasoinen; toisaalta siinä seurataan Davidin ja Kustantajan välisen faustilaisen sopimuksen seurauksia ja toisaalta selvitetään parhaimpien salapoliisiromaanien tapaan Davidin asuttaman Tornihuvilan mysteeriä.

Vastentahtoisesti joudun kuitenkin tunnustamaan, että aivan Tuulen varjon kaltainen mestariteos Enkelipeli ei ole. Kirjan loppupuolella juoni kompastelee muutaman kerran ja päähenkilön reaktiot joihinkin tapahtumiin tuntuvat hitusen omituisilta. Tai sitten minun väsyneet aivoni eivät jaksa poimia kirjan kaikkia nyansseja.

Silti kirja pääsee kunniapaikalle lempikirjojeni joukkoon jo pelkästään yhden seikan takia. Unohdettujen kirjojen hautausmaa.
Oih, tuo mystinen kirjojen täyttämä labyrintti, piilossa muulta maailmalta ja vain harvojen ja valittujen tiedossa. Rakastuin paikkaan jo lukiessani Tuulen varjoa. Molemmissa kirjoissa Unohdettujen kirjojen hautausmaa näyttelee pientä, mutta tärkeää osaa juonen kannalta. Se on mysteeri mysteerien sisällä ja unelmissani kävelen pitkin sen painomusteen ja paperin tuoksuisia käytäviä ja annan sormieni lipua pitkin kirjojen kuluneita selkämyksiä. Oih. Muuta en sano. Oih.

-T

perjantai 25. syyskuuta 2009

Enkelipelin jälkimainingeissa

Niinhän siinä kävi: luin koko kirjan ennen kuin kirjoitin ylös yhtäkään niistä ajatuksista, joita mieleeni nousi. Ehkä olen fiksumpi ensi kerralla! (Todennäköisemmin en.) Mutta tässä siis lyhyt katsaus päällimmäisiin ajatuksiin kirjasta...

Alku toi elävästi mieleen Tuulen varjon, ja jäin hetkeksi muistelemaan tuon edellisen kirjan tapahtumia, henkilöitä ja tunnelmaa, joka oli samanaikaisesti lempeä sekä haikean surumielinen. Tarinan edetessä tuo assosiaatio kohtasi nopean lopun; lempeys ja haikeus vaihtuivat ahdistukseen ja kauhuun. Myönnän suhtautuneeni lievän huvittuneesti kuvaukseen Enkelipelistä Tuulen varjon "pahana sisarpuolena", mutta nyt tuo kuvaus tuntuu kaikin puolin sopivalta. Todisteena siitä ovat ne kammotuksen vallassa valvotut yöt, joina tunsin mustiin puetun miehen seisovan takanani tai ovensuussa tai juuri nurkan takana, astuessani olohuoneeseen.

Toisaalta Enkelipeli tarjosi myös harvinaisen mielenkiintoisia pohdintoja uskontojen ja jumalien ominaisuuksista ja niiden asemasta yhteiskunnassa, sekä toisaalta yhteiskunnan vaikutuksesta niiden oppeihin. Corellin ja David Martínin keskustelut siitä, vaikuttavatko uskonnot yhteiskuntaan vai siirtääkö kulloinenkin yhteiskunta ja kulttuuri omat sääntönsä uskontoihin, olivat melko erikoinen lisämauste kirjan muuten puhtaan kerronnallisessa tyylissä.

Lopuksi mainittakoon vielä eräs pieni kohtaus, joka erityisesti jäi mieleeni, sillä uskon, että ainakin yksi henkilö samaistuisi varsin hyvin Martínin tuntemuksiin tuolla hetkellä.. Eli siis ote Martínin mietteistä: "Totuttuani vuosien ajan vain itseni seuraan ja piintyneen poikamiehen niin kovin aliarvostettuun systemaattisen anarkistiseen elämänmenoon, naisen jatkuva läsnäolo kotona, vaikka tämä oli vain kuriton ja ailahtelevainen tytönhupakko, alkoi panna tapojani ja tottumuksiani uuteen uskoon hienovaraisesti mutta määrätietoisesti. Minä uskoin järjestelmälliseen epäjärjestykseen, Isabella ei. Minä uskoin että esineet löytävät oman paikkansa kaaoksessa, Isabella ei. -- Ei mennyt kuin muutama päivä, kun jo huomasin että minun oli mahdotonta löytää mitään omassa kodissani. Jos etsin kirjeveistä tai juomalasia tai kenkäparia, minun piti kysyä Isabellalta, minne hän oli saanut päähänsä piilottaa sen.
-En minä piilota mitään. Panen tavarat paikoilleen, se on eri asia."

- E.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Enkelipeli kammottaa

En kyllä lue tätä yhtään enää eteenpäin! Ei sopivaa lukemista silloin, kun on yksin kotona. Jatkan, kunhan aurinko paistaa ja tietää ettei joudu nukkumaan yksin...

- M.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Enkelipeli, sivulla 328/607

Sain Enkelipelin kirjastosta ennen kuin ehdin aloittaa Tuulen varjoa. Tässä hieman tunnelmia puolivälistä. Ei pitäisi sisältää oleellisia juonipaljastuksia...

Ollakseen julkaistu 2000-luvulla kirja on jotenkin vanhahtava. Siitä tulee mieleen pölyinen Dorian Grayn muotokuva tai Kotiopettajattaren romaani. Teksti on sujuvaa, mehevän synkkää ja tarina on pystynyt muutaman kerran yllättämään. Jatkan ehdottomasti kirjan loppuun (ja aloitan sitten sen toisen Ruiz Zafónin kirjan).

Viimekesäisen Barcelona-reissun johdosta myös paikkojen kuvaukset kiinnostavat minua. Sagrada Familiasta kirja kertoo seuraavaa:
"Kävelin ilman päämäärää ja askeleni johdattivat minua kaupungilla aina Sagrada Familian rakennustyömaalle asti. Pienenä isä oli vienyt minut joskus katsomaan tuota patsaiden ja holvien koristamaa baabelia, joka ei koskaan valmistunut, aivan kuin se olisi ollut kirottu. Minusta oli edelleenkin mukava käydä katsomassa sitä ja huomata ettei se ollut muuttunut, että kaupunki kasvoi lakkaamatta sen ympärillä, mutta se pysyi aina vain keskeneräisinä raunioina."

Kuten vuonna 2009 otetusta kuvasta näkyy, rakennustelineet koristavat yhä edelleen tuota komeaa rakennusta.

Tässä vielä toinen ote kirjan tyylistä. Se alkaa tavanomaisella, arkisella kuvauksella, mutta päätyy kirjan lailla kutkuttamaan mielikuvitusta ja aavistelemaan synkkiä salaisuuksia.
"Seinät olivat kauttaaltaan erikokoisten kehystettyjen valokuvien peitossa. Poseerauksista ja vaatteista päättelin, että suurin osa niissä esiintyvistä henkilöistä oli kaksi- kolmekymmenvuotiaita. Jokaisen kehyksen alalaidassa oli pieni kyltti, jossa luki kuvatun henkilön nimi ja vuosi, jona kuva oli otettu. Pysähdyin katselemaan noita kasvoja jotka tuijottivat minua toiselta aikakaudelta. Lapsia ja vanhuksia, naisia ja herroja. Yhteistä heille kaikille oli silmien surullinen varjo, hiljainen pyyntö. Kaikki katsoivat kameraan silmissään kaipaus, joka sai veren hyytymään."

Kirja kuvattu junamatkalla Satakunnasta Keski-Suomeen.
- M.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Ei enkelipeliä, vain tuulen varjo

Kävin äsken eilen avatussa, täysin uudessa kirjastossa. Oli se vaan hieno. Uusi rakennus, uudet tiskit, uudet hyllyt, pari tietokonetta ja ystävällinen kirjastotäti. Sekä tietysti hyllykaupalla kirjoja.

Enkelipeli oli lainassa (jätin varauksen - olin lievästi yllättynyt, että se kuitenkin oli kirjastoon jo hankittu...), joten nappasin mukaani Tuulen varjon. Pääsenpähän vähän jyvälle siitä, mitä on odotettavissa.

- M.