Vielä peikoista

Tokipiiriläisten suureksi hämmästykseksi Stefan Spjutin Staalo oli jäänyt kokonaan kokoustamatta.

Aikaa kirjan lukemisesta on melkoisesti, joten tiivistetysti voisi sanoa, että kirja oli periaatteessa kaikkien mielestä ihan hyvä, joskin vähän liian pitkä ja yksityiskohtainen (paitsi E:n ja T:n mielestä ihan sopivan pitkä). Erityisen hyvää oli kirjan "ruotsalainen miljöökuvaus" (ehkä niille opetetaan sitä koulussa), joka toi mieleen esim. Stieg Larssonin kirjat. 

Tähtiä 3-

Kirjurina T

Staalo

Kirjoittelenpa minäkin sanasen peikoista. Luin kirjan öööö, huhtikuussa (!), mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä mitään. Ei sillä ettenkö olisi kirjasta pitänyt, pikemminkin motivaatio kirjoitteluun on ollut jossain hukassa. Mutta itse asiaan.

Kirjoitustyyliltään Staalo muistutti ehkä hieman Stieg Larssonia. Luin sen melko nopsaan ja pidin siitä, että hahmoihin pääsi kunnolla sisälle (kirja oli kohtalaisen pitkä ja yksityiskohtaisen kuvaileva, kuten E ja M teksteissään totesivat). Alun kesämökkikohtauksesta - josta kieltämättä tuli mieleen omat lapsuuden mökkireissut - jäi aivan järjetön ahdistuksen tunne, joka leimasi koko lukukokemusta.

Staalot itsessään olivat hienon outoja ja vieraita olentoja, kirjassa ei varsinaisesti annettu selityksiä niiden motiiveista taikka muusta, vaan otuksia peilattiin ihmisten selitysten ja pohdintojen kautta. Toisaalta staalot olivat pelottavia ja arvaamattomasti käyttäytyviä petoja ja toisaalta ne saattoivat tehdä hyviä tekoja ja pelastaa ihmishenkiä. Niillä oli selvästikin jonkinlaista älyä, mutta kuitenkin niiden tapa ajatella poikkesi täysin ihmisten ajattelusta. Kirjan luettuani jäin pähkäilemään useitakin asioita, joista päällimmäiseksi nousi ihmetys siitä, minkä ihmeen takia staalot ylipäätänsä hakeutuivat ihmisten luokse. Kiinnostavaa oli myös se, että tavallaan kirjan "pahiksia" olivat kuitenkin ihmiset. Jossain vaiheessa mietiskelin hieman ylitulkinnallisesti, että kirja kuvaa aika hyvin alistettua läheisriippuvaista ihmissuhdetta; tai ehkä staalot kuvastavat jokaisen ihmisen sisällä piilevää tukahdutettua eläimellistä puolta.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä lukukokemus.

T

Peikoista ja ihmisistä

Nyt kun M päivitti ajatuksiaan Staalosta, tuli siitä jonkinlainen inspiraation pisara tänne minunkin suuntaani. Tunnustettava on, että blogin päivittäminen on tullut laiminlyötyä taas viime aikoina. Mutta parannan tapani!

Sitten kirjaan. Staalo oli hyvin erikoislaatuinen kirja. Kirjoitustyyli ja kerronta oli todella realistista ja yksityiskohtaisen kuvailevaa. Minuun tällainen yksityiskohtainen ja taustoittava kerronta uppoaa kyllä täysillä! Aiheesta huolimatta, ei tullut mieleenkään kyseenalaistaan tarinan todellisuutta (vai kertooko tämä enemmän omasta heikosta todellisuudentajustani?).

Päällimmäisenä kirjasta jäi kuitenkin mieleen ihmiset, jotka hoitivat staaloja ja pyrkivät pitämään ne salassa. Se, miten he nappasivat mukaansa lapsia, joita "kukaan ei kaipaisi", jotta nämä leikkisivät peikkojen luona ja pitäisivät ne siten tyytyväisinä. Etenkin ahdistavaa oli se, miten he uskottelivat lapsille, että heidät on hyljätty.

Minuun kirja teki kyllä vaikutuksen ja olen tyytyväinen siitä, että tuli tilattua tämä ihan omaksi :)

Sitten toiseen asiaan. Seuraavan kirjan valinta taisi olla minun hommani. Ensin ajattelin valita taas jotain suomalaista, mutta sitten vastaan tuli kirja, mikä vaikutti niin sympaattiselta, että siihen on pakko tarttua. Eli siis James Bowenin Katukatti Bob. Jos vain ei muut piiriläiset ole sitä vielä lukeneet?

-E.

Pitkästi peikoista

"Staalot ovat saamelaistarujen peikkoja. Isoja, pelottavia olentoja, joiden kuvia noidat piirsivät rumpuihinsa. Hölmöjä ja hankalia. Persoja ihmislihalle."

Staalo oli ihan mielenkiintoinen, jännittäväkin, ja välillä oikeasti raikas ja tuore. Mutta koska harvoin pystyn itse pelkästään kehumaan lukemiani kirjoja, niin samalla täytyy todeta, että kirja oli myös liian pitkä, osin puuduttava, ja liiaksi yksityiskohtiin menevä. Välillä pitkät kuvailut saivat minut uppoamaan kirjaan ja tarinaan, välillä selailemaan sivuja hohhoillen ja rivejä eteenpäin hyppien.

Mielenkiintoisin yksityiskohta kirjassa oli vanha talo, ja sen yhteydessä oleva peikkojen Pesä. Pidin myös kirjan realismin tunnusta ja sen ruotsalaisesta miljööstä. Voisin lukea uudestaankin, jos tästä olisi tarjolla lyhennetty versio :)

Olin tokipiiriläisistä viimeinen, joka sai kirjan luettua, mutta näemä ensimmäinen, joka kirjasta kirjoitti. Bloggausinto taitaa olla taas hieman kaikilla hakusessa...

- M

Jotain kolme tähteä. Ehkä.

Hawaiji-teemaisten valmistumisjuhlien yhteydessä pidetty kokous on unohtunut täysin kirjata tänne blogiin. M pahoittelee! Muistikuvat kokouksesta ovat myöskin suhteellisen hatarat, ja muistilappukin hukkateillä.

Mutta! Olen melko varma että Kristina Carlsonin 'Herra Darwinin puutarhuri' sai ehkä jotain kolme tähteä. E ja T eivät juurikaan olleet kirjan lumoissa, mutta M:n mielestä kirja oli ihan vinkeä. Tajunnanvirtamielessä tämä meni siis hieman nurinniskoin, sillä E ja T ovat yleensä olleet sille M:ää suopeampia.

- M.

Peikkoja

Ja sitten seuraavan kirjan kimppuun! Vuorossa olisi Stefan Spjutin Staalo, joka on "Lapin taikaa tihkuva jännitystarina Norrlannin erämailta".

 

Tunnustan, että valitsin kirjan aluksi sen hienon kansikuvan perusteella. Sitten tajusin, että kirja kertoo peikoista ja ajattelin, että olisi hauska lukea tämä tokipiiriläisten kanssa ja vaikka vähän vertailla Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjaan. Ehkä hieman helppo valinta, koska itse tykkään kauhu-fantasia genrestä. Jos vaikka seuraavalla kerralla valkkaisin jotain omalle epämukavuusalueelleni menevää kirjallisuutta.

T

Pysytään positiivisena

Aloitin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin joskus... öö... olisko kuukausi sitten? kun olimme tokipiiriläiset kokoontuneena M:n luo. Sitä ennen oli ollut vaikeuksia saada kirjaa luettavaksi, kun se oli lainassa aina ja aina ja aina.

Pääsin tuolloin kirjassa ehkä puoleen väliin asti. Tajunnanvirtainen tyyli oli harvinaisen raskasta luettavaa, enkä oikein päässyt kirjan imuun. Vähän väliä huomasin lukeneeni kirjaa pari sivua, ajatellen siinä samalla jotain ihan muuta. Sitten havahduin, ettei ole mitään hajua, mitä kirjassa oli tapahtunut. Selataanpas taaksepäin. Sama uudelleen.

Tämän jälkeen kirjastoon raahautuminen tuntui olevan aina listalla viimeisenä tekemisenä. Ryhdistäydyin lopulta, ja luin kirjan loppuun, mutta edelleen on aika samanlainen olo, etten oikein saanut otetta kirjasta.

Varmaan kävi niin kuin T:lle, että tajunnanvirta -fiilis jäi saavuttamatta, olisi pitänyt jättää kirja odottamaan vielä.

-E.

Voihan tajunnanvirta

Olen jo tovin miettinyt, että mitä ihmettä kirjoittaisin Herra Darwinin puutarhuri -kirjasta. Luin sen aivan selkeästi väärässä mielentilassa ja mietin jo aloittaessani, että tekisin fiksusti, jos jättäisin kirjan odottelemaan parempia aikoja. Mutta luin sen sit kuitenkin.

" Thomas kävelee niin että ei näe kengänkärkiään pitemmälle, katsoo oikeata kenkää ja vasenta kenkää, aina on jompikumpi edellä ja täytyy vain kävellä jotta tietäisi kumpi on oikeassa, oikea vai vasen. Minä olen pyörätuolissa ja pyörähdän helposti hellan ääreenkin, oikeassa olemista ei tarvitse miettiä, Sarah siitä huolehtii kovasti, että verhot ja tyynyt ja koristeet olisivat comme il faut; hän sanoo kamailfoo."

Ensimmäinen ajatukseni kirjasta taisi olla "voi itku" ja seuraava "no ainakin tää on lyhyt". Todennäköisesti kirjasta olisi ollut mahdollista saada jotain irti ihan oikeasti. Luulisin.

Ei mennyt ihan putkeen tämäkään

Niin ja Kvanttivarkaasta vielä sen verran, että tykkäsin kirjasta kovasti. Ja voin vilpittömästi sanoa, että en huomannut jäädä ihmettelemään omituisuuksia sanastossa tai muussa. Olin vissiin niin scifi-fiiliksissä heti alusta alkaen. (Mitenkähän tajunnanvirta-fiiliksiin pääsisi?)

T

harmaa aamu! harmaa päivä! harmaa kylä! harmaat ihmiset!

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri herättää mielenkiinnon jo ensimmäisillä sivuillaan. En ole varma, missä lauseen raja menee, mutta lausekokonaisuuden alku on seuraavanlainen:

EDWIN JOLKOTTAA tietä pitkin ja kaivaa nenäänsä

Naakat kellotapulissa raakkuvat 

harmaa aamu! harmaa päivä! harmaa kylä! harmaat ihmiset!

mies jolkottaa! kuin koira! iso koira! painavat tassut! pitkä kuono!

Kuten ehkä muutaman kerran tässäkin blogissa on mainittu, en ole itse kovinkaan suuri tajunnanvirran ystävä. Tästä kirjasta kuitenkin pääsääntöisesti pidin. Välimerkkien puute ja lauseiden outo rakenne tuntui jopa helpottavalta. Mitä jos ei tarvitsisi itsekään välittää kaikenmaailman pisteistä ja isoista kirjaimista, pistäisi vaan tekstiä menemään näppäimistö pitää pehmeitä napsahduksia laittaa
kirjaimia vaan putkeen naps-naps! naps-naps-naps! :-D

Niin, kirja ei ollut lainkaan vastenmielinen, vaikka sitä hieman alunperin pelkäsin. Toisaalta se ei ollut mitenkään erityisen maatamullistava eikä sen sanomakaan laittanut pään rattaita pyörimään eri suuntaan. Lisäksi olin hieman pettynyt siitä, että Darwinkaan ei muuta kuin vilahti muutamalla sivulla, ja se kuuluisa suihkukin jäi pahasti sivurooliin. Ja pakko on vielä todeta, että aiemmin luettu "Paikka vapaana" teki englantilaisen pikkukylän kyseenalaisen idyllin kuvauksen sellaiselle tasolle, että näitä muita englantilaisen pikkukylän kuvauksia vertaa hyvin nopeasti siihen - eikä ole vielä löytynyt voittanutta.

"Eläinten kalloihin ei ole työnnetty mitään ylimääräistä joka pysäyttäisi kesken juoksun tai lennon tai metelemisen. Ihminen on ainoa eläin, joka ihmettelee minne on menossa ja miksi. Pysähtyy kuin seinään ja kyselee. Minä luulen, että joku kylmäpäisempi laji kuten rotat ottaa vallan."

Kaiken melko joutavan kirjan ihmisten harjoittaman pällistelyn seassa oli tarjolla myös omaa mielialaa nostattavia oivalluksia ja mielenkiintoisia evoluutioteoriaan liittyviä pätkiä (kuten katkelma yllä).

Sarjamme "positiivisesti yllättäneitä suomalaiskirjoja" siis jatkuu ainakin omalta kohdaltani.

- M.

Kokoontumisen antia

Kirjapiiri kokoontui pitkästä aikaa tänään keskustelemaan viimeisimmästä kirjasta, Kvanttivarkaasta.

Kirja sai suhteellisen positiivisen vastaanoton, etenkin E ja T tykkäsivät kirjasta paljon. M olisi halunnut pitää kirjasta, mutta mielentila sen lukemiseen oli ollut ihan väärä, joten siitä ei saanut irti ihan niin paljon kuin ehkä muuten olisi saanut. Olimmekin kaikki yhtä mieltä siitä, että scifi vaatii nimenomaan oikean mielentilan tai lukemisesta ei tule mitään.

M ja E olivat sitä mieltä, että kirjan alussa huomio kiinnittyi paljon juuri sanastoon, kun vastaan tuli paljon sanoja, joiden merkitystä ei heti voinut päätellä/tietää. Lopussa ne olivat jo tuttuja ja luontevia. T oli asiasta eri mieltä ja oli ymmärtänyt kaiken heti. T totesi myös, että kirja oli aivan scifin suurnimien Dan Simmonsin ja Iain Banksin tasoa.

Totesimme kirjan olevan hyvin epäsuomalainen ja loppuun asti mietitty, T ja E tarttuvat mieluusti vielä seuraavaankin osaa. M ei seuraavaa kirjaa lue ja piste. M totesi myös, että mielenkiintoa vei sekin, että kirjassa tuntui olevan paljon työhön liittyviä asioita, joihin ei haluaisi enää vapaa-ajalla paneutua. Siksi M:ltä kirjalle painokas BLÄÄH. M totesi myös, että kirja olisi vaatinut mielenkiintoa selvittää asioita, sillä monet nimet yms. tuntuivat viittaavan johonkin, minkä tietäminen olisi avannut kirjaa paremmin. E taas oli sitä mieltä, että se nimenomaan lisäsi kirjan viehätystä.

Kirja sai M:ltä tähtiä 2, T ja E antoivat molemmat 4, joten tähtimäärä on kirjaan sopivasti 3,3333333...

M julkaisi samalla seuraavaksi luentaan tulevan kirjan, joka on siis Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Valintaa M perusteli sillä, että kirja on kuulemma tajunnanvirtaa, josta M ei itse erityisemmin pidä, mutta yrittää kirjan kautta oppia pitämään. Katsotaan, mitä tuleman pitää, jos vaikka pitkästä aikaa lukisimme täyden viiden tähden kirjan!

-E.

Kvanttivaras ja lukijan dilemma

Kun (mitä tahansa) kirjaa googlettaa, siitä löytää aina vähän sitä ja tätä; lähinnä kirjakauppojen esittelyitä, ihmisten lukukokemuksia eli nyt niin trendikkäitä blogeja :), sekä kriitikoiden arvosteluja. Kvanttivaras (engl. Quantum Thief) on tässäkin tapauksessa erityinen; googletapa sitä, ja saatat löytää sanakirjan kirjan termeistä ja keskusteluja kuten "Could someone explain the ending of The Quantum Thief to me..."

Kirjoittaja, Hannu Rajaniemi, on opiskellut matematiikkaa ja teoreettista fysiikkaa sekä väitellyt tohtoriksi säieteoriasta. Kirja onkin yhdistelmä veijaritarinaa ja fysiikan rajattomia mahdollisuuksia, Marsin punaisella planeetalla, kaupungissa joka ei (juuri) koskaan pysähdy, ja jossa elävät olennot voivat suojata ajatuksensa, muistonsa ja jopa itsensä yksityisyysasetuksilla.

Kvanttivaras ei siis ole helppo lukukokemus, ja sen lukemista voi myös itse vaikeuttaa valitsemalla sen joulunajan kirjaksi, eli luettavaksi silloin kun aivot ovat pehmeää suklaakonvehtimössöä.

Punnersin itseni läpi 440-sivuisen kirjan (lainaus sivulta 287: "Eikö  jokainen eletty hetki ole tietynlainen huippukohta?"), ja paljon ei käteen jäänyt, lähinnä tunne, että olisin voinut saada tästä kirjasta irti niin paljon enemmän..!

- M

PS. T&E, minulla on seuraava kirja mietittynä jo :). Luvassa on... tajunnanvirtaa! ?!?

Varkaita Marsissa

Sain luettua (ensimmäisenä!) valitsemani Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan tuossa viime vuoden viimeisinä päivinä, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan. Ihan omaa saamattomuutta, ei mitään tekosyitä tällä kertaa...

Kirja oli kyllä positiivinen yllätys! Ei sillä, että minulla olisi mitään erityisiä ennakko-odotuksia (tai ennakkoluuloja) kirjaa kohtaan ollut.

Kirjan päähenkilönä seikkailee mestarivaras Jean le Flambeur, joka kirjan alussa on dilemmavankilassa. Hänet pelastaa sieltä nainen nimeltä Mieli, ehtona, että Jean auttaa naista keikassa Marsissa, Oublietten liikkuvassa kaupungissa. Kirja siis sijoittuu omaan aurinkokuntaamme, jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen.

Kvanttivaras on scifi-akselilla sieltä kovimmasta päästä, ei mikään aivan helppo luku-urakka, jos ei scifi-kirjallisuus noin muuten ole lähellä sydäntä. Etenkin alkuun lukukokemusta voi hankaloittaa valtava teknisten termien ja uudissanojen viidakko (esim. M:n postauksen lainaus antaa hyvän kuvan). Itse pidin siitä, että lukiessa aivot joutuivat vähän normaalia enemmän työskentelemään kootessaan asiayhteyksistä sanojen ja termien merkityksiä. :)

Juoneltaankin kirja oli mielenkiintoinen. Siinä oli tavallaan jonkinlaista veijarivaras-tunnelmaa sekä aimo annos dekkaria. Tämä kirja kestäisi mainiosti toisenkin (ja vaikka useamman) luennan, ja arveleisin, että siitä löytyisi aina jotain aivan uutta. Kirjan lopussa katse kääntyy kohti edessä olevia seikkailuja ja kirjan seuraavaa osaa. Kyllä harmitti, kun ei sillä hetkellä ollut Fraktaaliruhtinasta hallussa!

-E.