torstai 27. tammikuuta 2011

Niin joo seuraava kirja...

Seuraavana luemmekin sitten Seth Grahame-Smithin (ja Jane Austenin) Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Kyseessä on tosiaankin Jane Austenin klassikkoromaani, johon on lisätty zombeja, taisteluita ja oksentamista.

 Etukäteen ajatus zombeista ja ninjailevista Elizabethista ja mr Darcystä tuntui hyvin hupaisalta, mutta mutta...
 Olen tämänkin kirjan jo ehtinyt lukea, kirjoittelen siitä lisää sitten vähän myöhemmin.

 "On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

Ilmeisesti tämä kirja on ollut huikea menestys ja käännetty tieskuinkamonelle kielelle - ja leffaakin pukkaa tänä vuonna tulemaan.

 T

Itketystä...

Luin jo jokin aika sitten Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja voin paljastaa, etten ikuna ole itkenyt yhtä paljon kuin tämän kirjan aikana. Kirja oli erittäin koskettava ja luin sen ahmien yhdeltä istumalta (harvinainen saavutus minulta nykyään!). Näin jälkikäteen ajatellen kirjan henkilöhahmot olivat hitusen heppoisia, kirja oli muutenkin hyvin helppolukuinen. Toisaalta tämä ei haitannut lukukokemusta - eikä sekään, että osa juonenkäänteistä oli ennalta-arvattavia. (Ja takakannessa oli ihmeen pahasti spoilattu tuota kirjan juonta.)

Mitä tästä nyt kirjoittaisi. Päällimmäisenä käteen jäi tietysti suuttumus siitä, miten pahasti naisten oikeuksia vielä nykyaikanakin voidaan polkea. Ihmiskunta on sentään käynyt avaruudessa! Ja silti edelleen "miehen syyttävä sormi osoittaa aina naista", kuten Mariamin äiti tytärtään varoittaa. Mietin myös Mariamin ja Lailan erilaisten taustojen vaikutusta heidän elämäänsä. Mariamin lapsuudenkokemukset - epätasapainoinen äiti ja etäinen, ihailtu isä, joka särkee Mariamin sydämen - saavat aikaan sen, että hän ei osaa vaatia eikä toivoa enää elämältä mitään. Sen sijaan Laila, jolla on ollut läheinen ja lämmin suhde omaan isäänsä, ja joka on elänyt melko "normaalia" elämää ja kokenut ensirakkauden, ei suostu alistumaan, vaan toivoo tyttärelleen ja itselleen parempaa elämää.

Eli kovasti pidin, kirja antoi myös perspektiiviä siihen, miten pieniä omat huolet ovat.

 T

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Aikamatkustajan vaimosta

Sain luettua tuon Aikamatkustajan vaimon harmillisesti pari päivää kokouksen jälkeen, mutta onpahan ainakin paljon puhuttavaa ensi kokouksessa. ;)

Tykästyin Niffeneggerin kirjoitustyyliin heti kirjan alusta lähtien, ja huomasin pian, että tämä on niitä kirjoja, joita ei meinaa millään malttaa laskea käsistään. Kuten muutkin ovat tainneet mainita, kirjan kerronta on hyvin kevyttä ja nopeaa luettavaa, vaikka välillä käsitteleekin melko raskaita aiheita. Henkilöhahmojen käymät keskustelut ja pohdiskelut ovat todella mielenkiintoista luettavaa ja luovat hahmoille samalla omanlaistaan syvyyttä ja todentuntua, jota ainakin itse jään monesti kirjoissa kaipaamaan.

Myös kirjan juoni ja tapahtumat olivat  mukaansatempaavia, ja aikamatkustuksen tieteelliset selitykset varsin taitavasti keksittyjä, vaikka niitä jotkut (nopean nettikatsauksen perusteella) olivatkin moittineet. Tosin, kuten M:kin taisi mainita, aikamatkustus ylipäätään ei kyllä kestä kovin yksityiskohtaista tarkastelua, sillä paradokseja syntyy aivan auttamatta. Itse en kuitenkaan niihin viitsinyt edes paneutua, sillä kirjan tärkein anti oli aivan jossain muualla. Loppuratkaisu (jos nyt sellaista sanaa voi käyttää, kun lopun tärkeimmät tapahtumat olivat tiedossa jo melko aikaisessa vaiheessa) ei saanut minussa aikaan muiden kuvailemia hillittömiä itkuiluja, kenties olin liian varautunut siihen. Mielestäni kirjan pohjavire oli lähes koko ajan hieman surumielinen, joten loppu ei siinäkään mielessä tullut kovin järkytyksenä.

En voi sanoa muuta, kuin että tämä oli aivan ehdottomasti yksi parhaita kirjoja, joita olen pitkään aikaan lukenut. Aikamatkustajan vaimo on moderni traaginen rakkaustarina, jossa kuolema ei aina tarkoita lopullisia hyvästejä, mutta on yhtä vääjäämätön kuin auringonlasku.

-E.