lauantai 16. huhtikuuta 2011

Siivousta ja Sadan vuoden yksinäisyyttä

Pöytä siivottu ja Sadan vuoden yksinäisyyttä aloitettu.



Voi olla, että tuli liian hempeä kuva tähän himopierentäkirjaan liittyen (tosin en itse ole vielä päässyt moisiin kohtiin), mutta olkoon =)

- M

Runollista tarinointia

Pääsin lukemaan Jeanette Wintersonin Majakanvartijaa vihdoin tässä muutama päivä sitten, ja ihastuin siihen heti ensimmäisestä sivusta lähtien. En tiedä mitään niin ihanaa kuin lukea taidokkaasti kirjoitettua tekstiä! Majakanvartija kertoo siis Hopeasta, joka jää orvoksi ja muuttaa asumaan sokean majakanvartijan, Pewn, luo. Kun Hopea ja Pew joutuvat jättämään majakan, Hopean maailma mullistuu jälleen. Hän elää irrallaan muusta maailmasta, vaelten sen keskellä, ulkopuolisena.

Hetkittäin kirjan tajunnanvirtainen tyyli oli vaikea seurata, ja pienikin keskittymisen herpaantuminen aiheutti sen, että ei oikein tiennyt, mitä tapahtuu. Mutta kuitenkin kirja oli runollisuudessaan kaunis teos, joka kertoo rakkaudesta ja kaipuusta. Surumielinen ja haikea tunnelma vei minut mukanaan.

"Onko ollut päivä, jolloin uupuneena ja kyllästyneenä kantaessasi kotiin ruokaa, kädet viillettyinä ja arpisina, näit keltaisia kukkia ja tietämättä itsekään, mitä teit, poimit ne, koska minä rakastan sinua?"

-E.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

"Parvittain vauvoja tähysi elämään. Minä voitin."

Olen pahasti T:tä jäljessä; sain vasta Jeanette Wintersonin Majakanvartijan luettua. Takakannessa hehkutetaan, että J. Winterson on yksi aikamme arvostetuimmista englanninkielisistä kirjailijoista. No tuota...

Alku oli lupaava, ja odotin, että Majakanvartijasta muodostuu hauska ja koskettava aikuisten satu. Talo, joka oli viilletty jyrkkään kallioon, ja äiti ja tytär, jotka tarvitsivat kiipeilyvaljaita talosta poistumiseen, kuulosti hassulta.

Alun jälkeen kuitenkin tarina meni aika vauhtia alamäkeä sieltä kalliolta. Syvällisesti pohdiskellen voisin todeta että niinqu mitä ihmettä?? En saanut tarinasta kiinni ollenkaan. Ok, siis ne oli siellä majakassa ja kertoivat tarinoita ja sitten se tyttö(?) olikin Kreikassa ja sitten siinä oli joku 1800-luvun lopulla elänyt heppu, joka vehtasi kahden muijan kanssa. Ja kehen Hopea siinä melkein lopussa rakastui? Vai oliko se joku muu?

Ihan kuin olisin kärpäspaperissa pinnistellyt eteenpäin.

Oli kirjassa koskettaviakin kohtia. En vaan tajunnut yhtään, että miten ne liittyivät toisiin kohtiin.
Menin ulos ja kompastelin kylän kattaviin aurinkolaattoihin. Aurinko oli kuin ihmisjoukko, se oli juhlaa, se oli musiikkia. Aurinko paahtoi talon aitojen lävitse ja takoutui askelmiin. Aurinko rummutti aikaa kiveyksiin. Aurinko rytmitti päivää."Miksi sinä olet peloissasi?" kysyin itseltäni, koska kaiken pohjalla on pelko, jopa rakkaus perustuu usein pelkoon."Miksi sinä olet peloissasi, kun mitä hyvänsä teetkin, tulet joka tapauksessa kuolemaan?"

Jep, hyvät Hopea ja Pew, älkää kertoko minulle enää yhtään tarinaa.

- M.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Lammasdekkari

Murha laitumellakin on nyt luettu, ja päätin että kirjoitan siitä näin tuorekseltaan. Kirja oli aivan äärettömän hyvä ja hauska! Voin tunnustaa, että nauroin ääneen lukiessani (oikeastaan sain hillittömän kylkiäpakottavan naurukohtauksen, joka jatkui koko illan aina kun kyseinen kohta tuli mieleen. Naurattaa vieläkin.). Lampaiden ajattelumaailma oli erittäin uskottava ja luonteva, totuin nopeasti ajatukseen rikoksia ratkovista lampaista :)
 Sir Ritchfield katsoi ihmeissään. "Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli." Ritchfieldiä kylmäsi. "Ja mistähän se lapio on peräisin?" "Joku tökkäsi sen häneen." Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta ongelmaa kohtaan. "Se on voinut olla vain ihminen - tai erittäin iso apina."


Erityisesti minua viehättivät lampaiden elämänfilosofiset pohdinnot esimerkiksi asioiden omistamisesta, sielusta ja  laumasta. Myös päätelmät, joita lampaat tekevät kristinuskosta kokemustensa ja kuulemansa perusteella, ovat hauskoja - ja vähemmän mairittelevia ;) Parasta kirjassa ehkä onkin se, miten tyystin uuden ja raikkaan näkökulman se antaa ihmiselämään ja itsestäänselvyyksinä pitämiimme asioihin.

 T

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Maagista inhorealismia

Ehdin tässä lukea myös Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden, joka muodosti huiman vastakohdan Suklaapuodin ja Majakanvartijan välissä luettuna :)


Sadan vuoden yksinäisyydessä seurataan Buendían suvun vaiheita sekä Macondon kylä perustamista, kasvua ja tuhoa. Suomennoksesta kuultaa läpi alkuperäiskieli espanja ja sen kiihkeätempoinen rehevä rytmi. Kirja itsessään oli melkoinen kokemus, en oikein osaa sanoa, pidinkö siitä vai en. Tarina ainakin jää kaihertamaan mieltä. Tiedän kyllä, että kyseessä on voimakkaan symbolinen teos, jonka tapahtumat ja henkilöhahmot edustavat Latinalaisen Amerikan veristä historiaa;  vallankumouksia ja vastavallankumouksia, työläisten joukkomurhia ja riistotaloutta harrastavia banaaniyhtiöitä. En kuitenkaan ole koskaan ollut suuri inhorealismin ystävä (ehkä olette tämän huomanneet) ja kirja oli kaiken aikaa ällöttävä. Joihinkin tämänkaltainen huumori voi purra, mutta minusta oli kuvottavaa lukea, miten ihmiset pierivät himontuskissaan ja söivät multaa ja valuivat visvaa ja toisilla oli paiseita kainaloissa. Toistuvana teemana kirjassa oli myös mm. sukurutsaus. Ihastuttavaa. Odotan innolla, mitä muut tokipiiriläiset tästä pitävät.

 Seuraavaksi luemme sitten Leonie Swannin Murha laitumella. Kyseessä on dekkari, jossa paimen löydetään laitumelta kuolleena lapio rinnassa ja hänen paimentamansa lammaslauma ryhtyy selvittämään murhaa. Kirjalta odotan mielenkiintoisia huomioita ihmiselämän omituisuuksista lampaan näkökulmasta katsottuna :)

 T

Kerro minulle tarina, Pew

Luin yhdeltä istumalta tämänkertaisen kirjamme, Jeannette Wintersonin Majakanvartijan. Kirja on runollinen kertomus Hopeasta, joka asuu äitinsä kanssa jyrkkään rantatörmään viilletyssä talossa. Kun äiti kuolee, Hopea päätyy sokean majakanvartijan Pewn hoiteisiin. Pew kertoo tytölle tarinoita ja opettaa hänelle valonpidon saloja. Kirjassa kerrotaan myös 1800-luvulla eläneen papin, Babel Darkin tarina.


 En varsinaisesti pitänyt kirjan alusta enkä lopusta, alkuun tuntui vaikealta saada otetta kirjan runollisesta ja tajunnanvirtaisesta tyylistä ja lopussa tarina jotenkin lipesi mitäänsanomattomaksi. Mutta se keskiosa oli kaunis ja koskettava. Oikeastaan kirjasta olisi voinut karsia ylimääräiset rönsyilyt ja jättää siihen vain ne osat , missä Pew kertoo Hopealle tarinoita.
 Hän mietti, kuinka monta päivää hänellä oli elettävänään - koko elämänsä aikana - ja kun ne olisivat varisseet yksitellen ja hän olisi taas alaston, kun ajan peitto olisi poissa, olisivatko lehdet yhdessä pinossa, tuo hänen päiviensä maatuva keko, vai tunnistaisiko hän ne yhä - nuo erireunaiset päivät, joita hän oli kutsunut elämäkseen.
T