perjantai 24. kesäkuuta 2011

Juhannuskok(k)ous

Tokipiirin kokous 24.6.2011


E ja M käyvät illalla katsomassa vielä juhannuskokkoa. Kuva autenttiselta tapahtumapaikalta.
 E tekee grillimaissinyyttejä. T & M istuvat lautaspinon vieressä. Pino helisee jokaisesta pöydän heilahduksesta. Käsittelyssä Sadan vuoden yksinäisyys, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä.

T toteaa lukeneensa kirjan hyvin intensiivisesti, jonka takia todennäköisesti ne ns. ällötyskohtaukset tuntuivat voimakkaammin. M & E ovat sitä mieltä, että mitään inhorealistisuutta ei oikein edes huomannut. E luki kirjan T:n vastakohtana, eli noin kymmenen sivun pätkissä. Ei ihme, että Jose Arcadiot menivät sekaisin.

M kertoo, että hänen päässään "naksahti joku uusi rata" kirjan lukemisen yhteydessä. M ja T myös ihmettelevät, miten kirjasta tulee niin voimakkaita tuntemuksia, mätiä appelsiineja ja multaa ja kiihkeää rytmiä.

T oli miettinyt kirjan merkityksiä syvemminkin. Symboloiko taivaaseen kiskaistu neito katolisen kirkon vaikutusta machokulttuuriin? Oliko isä symboli menneisyyden Kolumbialle ennen länsimaista rappiota ja banaaniyhtiöitä?

E on kolmikosta ainoa, jota kirja ei lopulta jaksanut kiinnostaa. E myös perää oikeutta lukea kirja ilman kattavia taustatietoja esimerkiksi Kolumbian historiasta.

Kirjasta huomasi selvästi, milloin tarina alkoi kääntyä kohti loppua. Vauvan kohtaloa jokainen pitää ahdistavana, samoin loputonta kultaisten kalojen muodostus, sulatus ja taas muodostus -prosessia.

Tähtiä annetaan lopulta * * * +

Kirjurina M.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan metrotunneleissa. Metroasemat ovat muuttuneet kaupungeiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua linjojen hallinnasta ja elintilasta, solmivat kauppaliittoja ja kumppanuussuhteita tai sotivat keskenään. Pimeydessä on myös uusia organismeja, jotka uhkaavat ihmiseloa.


 Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistojen ja myyttien maailma. Maanpintaa kansoittavat radioaktiivisen säteilyn aikaansaamat erilaiset kammottavat eliöt. Maanalaisen maailman sankarit, stalkerit, ovat ainoita, jotka henkensä uhalla nousevat suojapuvuissaan maan pinnalle hakemaan elämälle välttämättömiä tarvikkeita, kuten polttopuita tai lääkkeitä. Maanpinnalta on laskeutumassa tunneleihin uusi, kammottava uhka, jonka vuoksi nuori Artjom, kirjan päähenkilö, joutuu matkaamaan läpi metron viedäkseen viestin tarunhohtoiseen Polikseen.

                                          Kirjan sisäkannessa on myös kartta! Parhautta :)
 
Tarina on ahdistava, selkäpiitäkarmiva, upea ja täysin koukuttava! Moskovan metrotunnelit luovat loistavat puitteet dystopialle, joka on samalla aikaa realistinen kuvaus ihmisyyden raadollisesta puolesta ja katsaus aatehistoriaan  ja ihmisten tarpeeseen uskoa johonkin "suurempaan". Kirjassa sekoitetaan myös onnistuneesti unen ja todellisuuden rajoja. Vaikka lukija tietää Artjomin uneksivan, mahdollistaa todellisuuden materian hajoaminen tarinan virtaamisen ei-lineaarisella tavalla. "Todellisuudesta tulee yhtä haalistunutta kuin unista, kuin tulevaisuutta tai mahdollista menneisyyttä koskevista ajatuksista."

                                  Ei ihan Moskovan metro, mutta tunnelit on aina pahaenteisiä.
 
 Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on niitä kirjoja, joihin uppoutuu niin täydellisesti, että se kaihertaa ajatuksissa ja unissa vielä pitkään varsinaisen lukukokemuksen jo päätyttyä.

 "Artjom istui järkyttyneenä paikallaan ja koetti miettiä mihin hänen kuvitelmansa loppuivat ja mistä todellisuus alkoi, jos senkaltaiset tuntemukset edes saattoivat olla todellisia. Hyvin hitaasti hänen mielensä täyttyi katkeruudella siitä, että hän oli ollut askeleen päässä valaistumisesta, todellisesta valaistumisesta, mutta ei ollut lähtenyt, ei ollut uskaltanut lähteä tunnelin eetterin vietäväksi. Nyt hän tulisi vaeltamaan loppuelämänsä pimeydessä vain siksi, että oli pelästynyt oikeaa tietoa."
  Dystooppisesti sivuhorinoi T

torstai 2. kesäkuuta 2011

Macondon kaupungin nousu ja tuho

Olen hieman jäänyt kirjoissa jälkeen muista piiriläisistä ja sain vasta luettua loppuun Sadan vuoden yksinäisyyden. Alkuun kirjasta oli vaikea saada otetta, varsinkin kun ehdin lukea aina kerrallaan vain parisenkymmentä sivua, ja ne kaikki miljoonat José Arcadiot ja Aurelianot meinasivat alkaa mennä sekaisin. Kerronta oli myös jotensakin lakonista ja kirjan henkilöhahmot jäivät todella etäisiksi. Tärkeintä pääosaa kirjassa esittikin Macondon kaupunki.

Macondon vaiheita käytiin läpi Buendíjojen suvun näkökulmasta. Perheestä eniten mieleen jäi sitkeä Ursula, joka vielä reilusti satavuotiaana ja sokeutuneena mennä porskutti eteenpäin. Hän oli jonkinlainen kaiken kasassa pitävä voima, jonka kuoleman jälkeen alkoi suvun ja talon, ja koko kaupungin, lopullinen rappeutuminen. Toinen erityisen sympaattinen hahmo oli lopussa esiin tuleva katalonialainen kirjakaupanpitäjä.
"Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa ", hänen kuultiin sanovan, ja se oli hänen viimeinen mietteensä Macondossa.
Kirjasta saisi varmasti enemmän irti, jos tietäisi jotain Kolumbian historiasta, jota kirjan sanotaan kuvaavan. Ilman moista tietoa kirja jäi hieman pinnalliseksi ja heppoiseksi. Lisäksi ainakin minun lukemassani painoksessa oli hillittömästi outoja kirjoitusvirheitä ja paikoin puuttui kirjaimia ja jopa sanojakin toisinaan.

T:n ja M:n kirjoituksia täytyy kommentoida sen verran, että itse en kyllä huomannut mitään hirmuista inhorealismia, tai oikeastaan minkäänlaista realismia koko kirjassa. Yksi hahmoista nousi pestyjen lakanoiden mukana taivaaseen, toinen eli lähemmäs kaksi sataa vuotta, ja muut kuljeksivat kuoltuaan haamuina talossa. Kirjassa tapahtui muutenkin kaikenlaista epätodellista, mikä teki siitä hieman mielenkiintoisemman kuin olin odottanut. Mutta en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin M. Kirjan mahdolliset syvällisemmät merkitykset jäivät minulta auttamatta piiloon.

-E.