keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Höpöstä höpömpään


Naisten juttuja. Alla Olivia-lehti.

Jos edellinen kirja "Sarvet" oli hieman hömppää, niin Marian Keyesin "Tuiki tuiki tähtönen" se vasta höpö-hattaraa olikin. Takakannen mukaan "Irlantilainen bestselleristi Keyes on tehnyt jälleen elämänmakuista tekstiä, kuorrutuksena kunnon chick lit -kermaa... nauti mansikka-margaritan kera".

Kirjassa oli aika valikoima hahmoja, ja pidin useimmista kovasti, erityisesti Connellista, Lydiasta ja Maevesta. Connell on tiukka, menestyvä liikemies, Lydia kiukkuinen, rääväsuinen taksikuski ja Maeve pullea itsemurhapyöräilijä. Ja kaiken takana leijuu mystinen tarkkailija, jonka tehtävä selviää kirjan lopussa. Heidän kanssaan aika kului ihan hujauksessa. 

Ihan viihdyttävää hattaraa kirja siis oli, vaikkakaan ei sitä täydellisintä chick lit -kermaa. Olen nimittäin aiemmin törmännyt lajityypin edustajiin, joissa on humoristisia mutta napakoita, jopa viiltäviä kuvauksia ihan tavallisen ihmisen ihan tavallisista ajatuksista ja tekemisistä. Tämä kirja ei ihan niin napakka ja oivaltava ollut, vaikka ottikin aika pontevasti kantaa seksuaaliseen väkivaltaan. Muita syvempiä teemoja kirjassa oli ainakin äitien aiheuttamat ongelmat - olipa äiti sitten muisti- tai käytöshäiriöinen.


Myös Janilla oli ollut huono päivä. Joku nainen Enniskerrystä oli saanut rakuunaetikkaa vaikka oli tilannut valkoviinietikkaa, ja valkoviinietikan oli saanut toinen nainen Terenuresta, jonka koko elämä riippui rakuunaetikasta. Tämä oli katastrofi, ja koko juttu oli Janin syytä.

- M

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Sarvet

Ig Perrish herää vuosisadan kankkusessa. Katsoessaan peiliin verestävin silmin hän huomaa ne. Ihon läpi työntyneet sarvet. Ig huomaa pian, että sarvet saavat ihmiset kertomaan hänelle likaisimmat, kieroutuneimmat salaisuutensa ja fantasiansa.

Ajatuksena Joe Hillin Sarvet on kutkuttavan herkullinen. Hömppää kirja tietenkin on, mutta minkä ihmeen takia jokaikisessä kirjassa pitäisi olla jokin elämää suurempi, syvällinen merkitys! Rakenteeltaan kirja on hieman kömpelö ja enemmän esikoiskirjan oloinen kuin kirjailijan edellinen kirja, Sydämen muotoinen rasia. Ehkä kirjailija vielä hakee omaa kirjailijaääntään :) Toisaalta kirjassa oli hetkittäin kutkuttavan hupaisia kohtia; olettaen, että osaa ns. jättää aivot narikkaan siis.

 "Vain paholainen rakastaa ihmisiä sen tähden, mitä he todella ovat, ja iloitsee heidän ovelista juonistaan toisiaan vastaan, heidän häpeämättömästä uteliaisuudestaan, heidän itsehillinnän puutteestaan, heidän halukkudestaan rikkoa hetken mielijohteesta sääntöä heti siitä kuullessaan, heidän halukkudestaan kunnon panon vuoksi hylätä kuolematon sielunsa. Paholainen tietää, vaikka Jumala ei sitä tajuakaan, että vain ne joilla on rohkeutta vaarantaa sielunsa rakkauden tähden ovat oikeutettuja sieluun."


                                                                          Joku tuli terrorisoimaan kuvaussessiota :)

 T

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Sarvipää tuli kylään

Sielu jatkaa vaellustaan ikuisesti. Kuten luku pii, sekin on vailla loppua ja päätöstä. Kuten luku pii, sekin on vakio. Pii on irrationaaliluku, joka on päättymätön ja jakamaton. Niinpä sielukin on irrationaalinen, jakamaton yhtälö, joka ilmaisee oivallisesti yhtä asiaa: teitä. Sielusta ei olisi paholaiselle mitään hyötyä, jos sen voisi tuhota. Eikä se ole kadotettu, kun se on uskottu saatanan huomaan, kuten niin usein väitetään. (Hill 2010, s. 257)
Se on jännittävää ja melkein kohtalokastakin ;), miten tokiπrimme törmää koko ajan piihin. Edellisessä kirjassa se oli päähenkilön nimi, ja Sarvissakin sitä sivuttiin yllämainitun pätkän verran.

Lukaisin siis jo Joe Hillin Sarvet, ja kuten E arvelikin, aika hömpäksi menee. Isäpappa Stephen Kingin jalanjälkiä seurattiin aika laimeasti, jopa jaarittelevasti, vaikka tarinan kehys olikin varsin jännittävä ja kekseliäs. Kirjan pahis kuitenkin paljastui mielestäni liian varhain, ja loppu oli melkein pelkkää räiskintää. Välillä koko kertomus lässähti todella, todella pahasti omaan kiinnostamattomuuteensa ja köykäisyyteensä.

Ajatus päähän kasvavista sarvista oli jokatapauksessa varsin kiehtova, ja kuvaus niistä uskottava. Myöskin maja puussa ja sen liittyminen päähenkilöön oli varsin erikoinen ja mielenkiintoinen keksintö.
Puhumattakaan sarvista hänen päässään. Niiden kärjet olivat työntyneet esiin hänen ohimoidensa ihon läpi, ja luu niiden juuressa oli tahriintunut vaaleanpunaiseksi verestä. Vielä sarviakin pahempi oli kuitenkin hänen tapansa virnistellä. Jos hän olisi seissyt noiden ovien toisella puolella ja nähnyt itsensä tulevan, hän olisi lukinnut ovet ja soittanut hätänumeroon. (s. 189)

"Velipuoleni nimi on muuten Lucifer"


- M.

torstai 12. tammikuuta 2012

Vielä sananen Piin elämästä

Olen ollut melko laiska kirjoittamaan mitään viimeisimmästä kirjapiirin kirjasta, Piina elämästä. En voi sanoa muuta kuin , että en oikein ole tiennyt mitä siitä kirjoittaisin. Jostain syystä en itse saanut minkäänlaista otetta kirjan tarinasta.

Alussa pohdittiin mielenkiintoisesti uskontojen perimmäistä olemusta ja tarkoitusta. Se sai miettimään sitä, miksi eri uskontojen edustajat keskittyvät ennemmin niihin muutamiin eroavaisuuksiin, joita heidän välillään on, eivätkä yritä etsiä yhteisiä ominaisuuksiaan.

Kirjan loppukäänne ja "vaihtoehtoinen" tarina kuitenkin latisti omassa mielessäni kaiken kirjan vertauskuvallisuuden ja yhteiskunnalliset tulkinnat haihtuivat jostain syystä savuna ilmaan. Ehkä nimenomaan sen takia kirja jäi jotensakin hataraksi ja menetin mielenkiintoni sen syvällisempään pohdintaan. Tai ehkä se olisi vaatinut vain parempaa keskittymistä.

Seuraavaksi siis siirrymme vähän hömpämpään suuntaan vaihteeksi, kera Joe Hillin kirjoittaman Sarvet. Ehkä löydän jälleen kadonneen keskittymiskykyni sen myötä...

-E.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Piiristelyä

Kokoonnuimme kirjapiiristelemään pikaisesti loppiaisena, käsittelyssä tällä kertaa Yann Martelin Piin elämä.

Kirja jakoi mielipiteitä voimakkaasti ja sai osakseen paljon sivalluksia - huonoiksi puoliksi listattiin mm. pitkäveteinen alku, liiallinen raadollisuus ja osin myös loppukäänne. E:n mielestä lopun käänne vei kirjasta kaiken järjen ja vertauskuvallisuuden, M päinvastoin piti käännettä muutoin melko tyhjänpäiväisen tarinan pelastajana. T ainoana kirjapiiristelijänä oli sitä mieltä, että kirja oli nerokas ja monitasoinen mestariteos. William Blaken sanoin:

 Tyger! Tyger! burning bright
In the forests of the night,
What immortal hand or eye,
Dare frame thy fearful symmetry?

Tähtiä Piin elämä sai kolme ja plus, eli ***+.



















Yllä: Richard Parker (6-vee tyttösen näkemys)

M julkisti kokouksessa jo oman kirjavalintansa ( siis Joe Hillin jäkeen tulevan). Kyseessä on ainakin allekirjoittaneelle täysin uutta genreä, chic litiä edustava kirja, Marian Keyesin Tuiki tuiki tähtönen. Chic lit on tyypillisesti kevyttä naisten kirjallisuutta, jossa kuvataan modernin naisen elämää humoristiseen sävyyn. Tai näin ainakin Wikipedia kertoo :)

 T, joka myöntää kirjoittavansa epäreilun puolueellisesti

perjantai 6. tammikuuta 2012

πn elämä

Piin elämä palautui kirjastoon alkuviikosta, joten kai se on raporttikin kirjoitettava. Kirjasta on kuitenkin jotenkin vaikea keksiä jotakin järkevää sanottavaa.

Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että kirja parani huomattavasti loppua kohden. Jo Sadan vuoden yksinäisyydestä tuttu maaginen realismi väritti tätäkin tarinaa. Itselleni jäikin epäselväksi, mikä oli ns. totista totta ja kuinka paljon kirja puhuukaan vertauskuvilla. Esimerkiksi, mitä ihmettä siellä veneessä nyt loppujen lopuksi oli? Ja mitä se outo saari oikein symbolisoi?

Kirja taas mahdollisimman päinvastaisessa maisemassa. Tiikeri on korvattu poroilla ja meri lumihangella.


- M.