sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Sarvipää tuli kylään

Sielu jatkaa vaellustaan ikuisesti. Kuten luku pii, sekin on vailla loppua ja päätöstä. Kuten luku pii, sekin on vakio. Pii on irrationaaliluku, joka on päättymätön ja jakamaton. Niinpä sielukin on irrationaalinen, jakamaton yhtälö, joka ilmaisee oivallisesti yhtä asiaa: teitä. Sielusta ei olisi paholaiselle mitään hyötyä, jos sen voisi tuhota. Eikä se ole kadotettu, kun se on uskottu saatanan huomaan, kuten niin usein väitetään. (Hill 2010, s. 257)
Se on jännittävää ja melkein kohtalokastakin ;), miten tokiπrimme törmää koko ajan piihin. Edellisessä kirjassa se oli päähenkilön nimi, ja Sarvissakin sitä sivuttiin yllämainitun pätkän verran.

Lukaisin siis jo Joe Hillin Sarvet, ja kuten E arvelikin, aika hömpäksi menee. Isäpappa Stephen Kingin jalanjälkiä seurattiin aika laimeasti, jopa jaarittelevasti, vaikka tarinan kehys olikin varsin jännittävä ja kekseliäs. Kirjan pahis kuitenkin paljastui mielestäni liian varhain, ja loppu oli melkein pelkkää räiskintää. Välillä koko kertomus lässähti todella, todella pahasti omaan kiinnostamattomuuteensa ja köykäisyyteensä.

Ajatus päähän kasvavista sarvista oli jokatapauksessa varsin kiehtova, ja kuvaus niistä uskottava. Myöskin maja puussa ja sen liittyminen päähenkilöön oli varsin erikoinen ja mielenkiintoinen keksintö.
Puhumattakaan sarvista hänen päässään. Niiden kärjet olivat työntyneet esiin hänen ohimoidensa ihon läpi, ja luu niiden juuressa oli tahriintunut vaaleanpunaiseksi verestä. Vielä sarviakin pahempi oli kuitenkin hänen tapansa virnistellä. Jos hän olisi seissyt noiden ovien toisella puolella ja nähnyt itsensä tulevan, hän olisi lukinnut ovet ja soittanut hätänumeroon. (s. 189)

"Velipuoleni nimi on muuten Lucifer"


- M.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti