"Parvittain vauvoja tähysi elämään. Minä voitin."

Olen pahasti T:tä jäljessä; sain vasta Jeanette Wintersonin Majakanvartijan luettua. Takakannessa hehkutetaan, että J. Winterson on yksi aikamme arvostetuimmista englanninkielisistä kirjailijoista. No tuota...

Alku oli lupaava, ja odotin, että Majakanvartijasta muodostuu hauska ja koskettava aikuisten satu. Talo, joka oli viilletty jyrkkään kallioon, ja äiti ja tytär, jotka tarvitsivat kiipeilyvaljaita talosta poistumiseen, kuulosti hassulta.

Alun jälkeen kuitenkin tarina meni aika vauhtia alamäkeä sieltä kalliolta. Syvällisesti pohdiskellen voisin todeta että niinqu mitä ihmettä?? En saanut tarinasta kiinni ollenkaan. Ok, siis ne oli siellä majakassa ja kertoivat tarinoita ja sitten se tyttö(?) olikin Kreikassa ja sitten siinä oli joku 1800-luvun lopulla elänyt heppu, joka vehtasi kahden muijan kanssa. Ja kehen Hopea siinä melkein lopussa rakastui? Vai oliko se joku muu?

Ihan kuin olisin kärpäspaperissa pinnistellyt eteenpäin.

Oli kirjassa koskettaviakin kohtia. En vaan tajunnut yhtään, että miten ne liittyivät toisiin kohtiin.

Menin ulos ja kompastelin kylän kattaviin aurinkolaattoihin. Aurinko oli kuin ihmisjoukko, se oli juhlaa, se oli musiikkia. Aurinko paahtoi talon aitojen lävitse ja takoutui askelmiin. Aurinko rummutti aikaa kiveyksiin. Aurinko rytmitti päivää."Miksi sinä olet peloissasi?" kysyin itseltäni, koska kaiken pohjalla on pelko, jopa rakkaus perustuu usein pelkoon."Miksi sinä olet peloissasi, kun mitä hyvänsä teetkin, tulet joka tapauksessa kuolemaan?"

Jep, hyvät Hopea ja Pew, älkää kertoko minulle enää yhtään tarinaa.

- M.