torstai 27. tammikuuta 2011

Itketystä...

Luin jo jokin aika sitten Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja voin paljastaa, etten ikuna ole itkenyt yhtä paljon kuin tämän kirjan aikana. Kirja oli erittäin koskettava ja luin sen ahmien yhdeltä istumalta (harvinainen saavutus minulta nykyään!). Näin jälkikäteen ajatellen kirjan henkilöhahmot olivat hitusen heppoisia, kirja oli muutenkin hyvin helppolukuinen. Toisaalta tämä ei haitannut lukukokemusta - eikä sekään, että osa juonenkäänteistä oli ennalta-arvattavia. (Ja takakannessa oli ihmeen pahasti spoilattu tuota kirjan juonta.)

Mitä tästä nyt kirjoittaisi. Päällimmäisenä käteen jäi tietysti suuttumus siitä, miten pahasti naisten oikeuksia vielä nykyaikanakin voidaan polkea. Ihmiskunta on sentään käynyt avaruudessa! Ja silti edelleen "miehen syyttävä sormi osoittaa aina naista", kuten Mariamin äiti tytärtään varoittaa. Mietin myös Mariamin ja Lailan erilaisten taustojen vaikutusta heidän elämäänsä. Mariamin lapsuudenkokemukset - epätasapainoinen äiti ja etäinen, ihailtu isä, joka särkee Mariamin sydämen - saavat aikaan sen, että hän ei osaa vaatia eikä toivoa enää elämältä mitään. Sen sijaan Laila, jolla on ollut läheinen ja lämmin suhde omaan isäänsä, ja joka on elänyt melko "normaalia" elämää ja kokenut ensirakkauden, ei suostu alistumaan, vaan toivoo tyttärelleen ja itselleen parempaa elämää.

Eli kovasti pidin, kirja antoi myös perspektiiviä siihen, miten pieniä omat huolet ovat.

 T

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti