perjantai 26. syyskuuta 2014

Staalo

Kirjoittelenpa minäkin sanasen peikoista. Luin kirjan öööö, huhtikuussa (!), mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä mitään. Ei sillä ettenkö olisi kirjasta pitänyt, pikemminkin motivaatio kirjoitteluun on ollut jossain hukassa. Mutta itse asiaan.

Kirjoitustyyliltään Staalo muistutti ehkä hieman Stieg Larssonia. Luin sen melko nopsaan ja pidin siitä, että hahmoihin pääsi kunnolla sisälle (kirja oli kohtalaisen pitkä ja yksityiskohtaisen kuvaileva, kuten E ja M teksteissään totesivat). Alun kesämökkikohtauksesta - josta kieltämättä tuli mieleen omat lapsuuden mökkireissut - jäi aivan järjetön ahdistuksen tunne, joka leimasi koko lukukokemusta.

Staalot itsessään olivat hienon outoja ja vieraita olentoja, kirjassa ei varsinaisesti annettu selityksiä niiden motiiveista taikka muusta, vaan otuksia peilattiin ihmisten selitysten ja pohdintojen kautta. Toisaalta staalot olivat pelottavia ja arvaamattomasti käyttäytyviä petoja ja toisaalta ne saattoivat tehdä hyviä tekoja ja pelastaa ihmishenkiä. Niillä oli selvästikin jonkinlaista älyä, mutta kuitenkin niiden tapa ajatella poikkesi täysin ihmisten ajattelusta. Kirjan luettuani jäin pähkäilemään useitakin asioita, joista päällimmäiseksi nousi ihmetys siitä, minkä ihmeen takia staalot ylipäätänsä hakeutuivat ihmisten luokse. Kiinnostavaa oli myös se, että tavallaan kirjan "pahiksia" olivat kuitenkin ihmiset. Jossain vaiheessa mietiskelin hieman ylitulkinnallisesti, että kirja kuvaa aika hyvin alistettua läheisriippuvaista ihmissuhdetta; tai ehkä staalot kuvastavat jokaisen ihmisen sisällä piilevää tukahdutettua eläimellistä puolta.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä lukukokemus.

T

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti