Keskiviikko 23.09. Kävelen vesisateessa hurjaa kyytiä kohti paikallista kirjastoa. Olen aivan varma siitä, että joku imbesilli ehtii lainata Enkelipelin ennen kuin ehdin napata sen itselleni. Aika alkaa olla vähissä - seuraavaksi viikonlopuksi on sovittu lukupiirin kokoontuminen ja minä en ole ehtinyt saada kirjaa edes luettavakseni. Onnekseni kirja on vielä hyllyssä. Kotiin päästyäni muistutan erehdyttävästi uitettua koiraa, mutta kirja on säilynyt vahingoittumattomana takkini alla.
Jo ensimmäisen illan jälkeen totean, että kirja on uskomattoman mukaansatempaava. Se on kuin viktoriaaninen kauhukertomus, tosin intellektuellimpi ja sisältää oivaltavia huomioita uskontojen suhteesta yhteiskuntaan ja päinvastoin (kuten E jo mainitsi edellisessä kirjoituksessaan).
Tarina on kaksitasoinen; toisaalta siinä seurataan Davidin ja Kustantajan välisen faustilaisen sopimuksen seurauksia ja toisaalta selvitetään parhaimpien salapoliisiromaanien tapaan Davidin asuttaman Tornihuvilan mysteeriä.
Vastentahtoisesti joudun kuitenkin tunnustamaan, että aivan Tuulen varjon kaltainen mestariteos Enkelipeli ei ole. Kirjan loppupuolella juoni kompastelee muutaman kerran ja päähenkilön reaktiot joihinkin tapahtumiin tuntuvat hitusen omituisilta. Tai sitten minun väsyneet aivoni eivät jaksa poimia kirjan kaikkia nyansseja.
Silti kirja pääsee kunniapaikalle lempikirjojeni joukkoon jo pelkästään yhden seikan takia. Unohdettujen kirjojen hautausmaa.
Oih, tuo mystinen kirjojen täyttämä labyrintti, piilossa muulta maailmalta ja vain harvojen ja valittujen tiedossa. Rakastuin paikkaan jo lukiessani Tuulen varjoa. Molemmissa kirjoissa Unohdettujen kirjojen hautausmaa näyttelee pientä, mutta tärkeää osaa juonen kannalta. Se on mysteeri mysteerien sisällä ja unelmissani kävelen pitkin sen painomusteen ja paperin tuoksuisia käytäviä ja annan sormieni lipua pitkin kirjojen kuluneita selkämyksiä. Oih. Muuta en sano. Oih.
-T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti