Eteenpäin tietä pitkin

"Tie" täysin päinvastaisessa maisemassa  Kolilla

Kuten E ja T tietävät en ole koskaan ollut mikään tajunnanvirran ystävä. Vertauskuvien kyllä, tiettyyn rajaan asti, mutta tajunnanvirta jättää minut jo yläjuoksulle. Senpä takia rauhallisen lakoninen, konkreettinen ja tiivissanainen Tie sai minut lukiessani myhäilemään. Tie on kirjalle erinomaisen sopiva nimi. Isä ja poika seuraavat tietä yhä eteenpäin.

"Tänne päin vain.
Hän katsoi tielle.
Älä katso taaksesi. Katso minuun. Jos huudat, kuolet."

Lukiessani mietin inhimillisyyttä. Jos elämä, jonka tunnet, muuttuu tuhkalla kuorrutetuksi kuolemannäytelmäksi, mihin se oikeuttaa? Voitko sanoa itseäsi hyväksi ihmiseksi, jos luukun sulkemalla tuomitset toiset ihmiset epätoivoiseen kuolemaan? Tapa tai tule tapetuksi - mutta voiko noidankehän katkaista? Mitä jos et tappaisikaan? Mitä jos et veisikään toiselta hänen vaatteitaan ja ruokiaan? Mitä jos antaisit vanhukselle hedelmätölkin koska se on oikein? Ihmiskunnalla ei ole toivoa eikä ihmisenä olemisella merkitystä, jos jokainen kääntyy toista vastaan ja vauva on parasta vartaassa grillattuna.

Kertomus on oikeasti karmiva ja sai miettimään inhimillisyyden lisäksi omia selviytymistaitoja. Kuinka kauan selviäisin vastaavassa tilanteessa? Luulen, että hyvin nopeasti päätyisin tarinan Äidin ratkaisuun

Kuten muutkin, kuvittelin kirjaa jotenkin toiminnallisemmaksi. En lähtisi kyllä mitään muuttamaan - tai no, ehkä ottaisin pois sen vähäisenkin uskonnollisuuden. Tarinasta tulee läpi jotenkin salakavalasti uskonnollista paatosta. Isä nostaa kasvonsa valkenevaa päivää päin. Onko Jumala siellä? Saako hän lopussa nähdä tämän? Onko tällä sydäntä tai sielua? "Tällä tiellä ei ole Jumalalle vihkiytyneitä". On kuitenkin olemassa hyviä ihmisiä, ja nämä vielä muistavat mainita puhuessaan Jumalan...

Joka tapauksessa lisää dystopiaa minulle, kiitos, tämä oli hyvin antoisa lukukokemus!

-M.