lauantai 16. heinäkuuta 2011

Tie

Tarkemmin määrittelemätön luonnonkatastrofi on tuhonnut maailman. Nimettömiksi jäävät isä ja poika vaeltavat halki tuhkan peittämän maan kohti etelää. Aurinkoa ei näy, eläimet ja kasvit ovat kuolleet, kaikki on harmaata.

Lumisade verhosi heitä joka puolelta. Tien kummaltakaan puolelta ei erottanut yhtään mitään.  Hän yski taas ja poika tärisi, he kaksi rinnakkain muovinpalan alla työntämässä ostoskärryjä lumessa. Lopulta hän pysähtyi. Poika tärisi hallitsemattomasti.
 Meidän täytyy pysähtyä, hän sanoi.
 Täällä on tosi kylmä.
 Niin on.
 Missä me ollaan?
 Ai missä me ollaan?
 Niin.
 Minä en tiedä.
 Jos me meinattaisiin kuolla niin kertoisitko minulle?
 En tiedä. Ei me kuolla.

On ällistyttävää, kuinka niukoista elementeistä ja vähäeleisestä, lakonisesta kerronnasta saa aikaan jotain niin äärettömän vaikuttavaa. Kirjan vankka realistisuus oli jo itsessään suorastaan runollista. Olin kieltämättä odottanut jotain dystooppisempaa, toiminnallisempaa tarinaa, mutta kirja yllätti positiivisesti vaikka olikin erittäin ahdistava. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan, oli vain pakko saada tietää kuinka tässä oikein käy.

Ahdistunut T 
                    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti