lauantai 26. helmikuuta 2011

Ja toinen yötä rakastaa

Ennakkoasenteeni Johanna Sinisalon romaaniin Ennen päivänlaskua ei voi oli hieman ristiriitainen. Toisaalta kirja vetosi minuun syvästi aiheensa puolesta, ja etenkin, kun Päivänsäde ja menninkäinen on yksi kaikkien aikojen suosikkilauluistani, odotin jotain naiivin kaunista ja ehkä haikeaakin tarinaa. Toisaalta kuitenkin kokemukseni suomalaisesta kirjallisuudesta ovat hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olleet negatiivisia, ja siksi olenkin yleensä vältellyt suomalaisia teoksia viimeiseen asti.

Ennen päivänlaskua ei voi yllätti kuitenkin molemmilta puolin. En saanut runollisen herkkää kertomustani yötä rakastavasta peikosta, mutta en myöskään tylsälukuista arkirealismia tai muuta tyypillisen suomalaista kerrontaa. Kokonaisuus ei kuitenkaan täysin miellyttänyt. Ensimmäinen ärsytyksen aihe tuli jokseenkin tarpeettomasta sivistyssanojen käytöstä, josta M:kin jo huomautti. Jotenkin tuli sellainen olo, että hienoja sanoja käyttämällä kirjailija kuvitteli tekstinkin olevan hienompaa. Minusta se tuntui vain liian alleviivaavalta, ja aina juuri kun pääsi lukemisen vauhtiin tuli jokin hieno sana, joka jotenkin pomppasi tekstistä esiin ja katkaisi lukemisen. Toiseksi minua alkoi kirjan edetessä häiritä jatkuvat lehtijuttu-tiedekirja-katkelmat. Alkuun ne olivat hauskoja ja toivat tarinaan todentuntua, mutta liika on liikaa.



Lisäksi minua häiritsi kirjan eräänlainen homoihannointi (paremman sanan puutteessa). Kirjan ainoat heterot olivat väkivalainen vaimonostaja mies, heikko ja alistuva nainen ja naapurin juoruämmä. Sekä se typerä heteronainen joka meni homobaariin lesboa esittäen ollakseen coolimpi, ja jota kaikki baarissa halveksuen välttelivät. Homot taas olivat älykkäitä, kirjoja rakastavia, korkeasti koulutettuja ja luovia henkilöitä. Tai tällaisen kuvan sain kirjan perusteella. Ehkä tarkoitus oli saada lukijat huomaamaan, miten stereotypioilla ja ihmisten luokittelulla yhden ainoan ominaisuuden perusteella unohtuu se, että kaikki ovat yksilöitä. Kuitenkin päähenkilö oli vain ällöttävä, kuten M:kin mainitsi.

Kirjassa oli kuitenkin myös hyvät puolensa (olen huomannut, että usein unohdan mainita, mistä PIDIN ja keskityn vain kritiikkiin, kuten Annelies Verbeken Nuku! kohdalla :D). Minua miellytti eräänlainen luonnon ja ihmisen vastakkainasettelu (josta myös M:kin mainitsi). Se sai taas ihmettelemään sitä, miten ihminen on niin vieraantunut luonnosta, eikä huomaa olevansa osa sitä. Miten haluamme elää omalla eristetyllä alueellamme, ja jos sinne eksyy susi tai karhu tai peikko - koska ihminen on vienyt niiden luontaisen elintilan tai ravinnon - täytyy nuo luontokappaleet heti ajaa pois, tai vielä mieluummin tappaa. Onhan se törkeää, etteivät tajua pysyä poissa miedän alueiltamme.

-E.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti