Palataan hetkeksi jälleen Joe Hillin ja Sarvien pariin. Muille sen lukemisesta on jo tovi ehtinyt vierähtää, mutta itse juuri lopettelin kirjan muutama päivä sitten. Kuten jo aiemmin mainitsin, pidin kirjasta kovin. Ja kenties tein väärin mainitessani siirtymästä hömpämpään suuntaan kirjan julkistaessani, sillä se näytti jäkähtäneen kaikkien mieleen jyräten sen kummemmat pohdinnat, vaikka mielestäni Sarvet ei nyt sen kummempaa hömppää ole kuin muutkaan lukemamme kaunokirjalliset teokset...
Itse pidin kirjan kerronnasta ja "jaaritteluista", enkä huomannut siinä mitään kömpelyyttä. Sydämen muotoiseen rasiaan verrattuna kirja oli tyyliltään hyvin rauhallinen eikä siinä ollut samanlaisia kammotus-elementtejä. Sarvet enemmänkin tarkasteli yhden henkilön matkaa lapsesta aikuiseksi, ja sitä, miten suhteet ystäviin ja läheisiin tällä matkalla muuttuvat. Päähenkilö Ig on hieman omissa maailmoissaan kulkeva haaveilija, jonka naiiviuden hänen päähänsä kasvavat sarvet karisuttavat pois. Toki kirjassa on toiminnallinenkin puolensa eräänlaisen kostotarinan muodossa, mutta murhaajan selvittäminen ei ole siinä niinkään keskiössä, vaan tärkeämpää on se, miten Ig herää huomaamaan esimerkiksi ystävänä pitämänsä Leen "pahuuden"; todellisuudessa Lee ei koskaan ollut se pelastava enkeli, jona Ig häntä piti.
Kirja kertoo myös tavallaan ihmisten kaksinaamaisuudesta ja tekopyhyydestä, ja toisaalta siitä, miten kaikissa ihmisissä on jonkinlaista pahansuopuutta, joka vain peitetään erilaisten naamioiden taakse.
Nyt seuraavan kirjan kimppuun, jos vaikka joskus tavoittaisin muut jälleen ;)
-E.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti