Tunnustan, kuulun niihin harvoihin, jotka eivät koskaan ole oikein päässeet sisälle Harry Pottereihin. Kirjat - blaah, leffat - blaah. Kun siis E viime kokouksessamme keittiön pöydän ääressä paljasti seuraavan kirjan, J.K.Rowlingin aikuistenkirjan Paikka vapaana, ensimmäinen ajatukseni oli pitkä blaaaaaah.
Kuitenkin, kun kirja päättyi, itkin. Se onnistui sittenkin koskettamaan, syvältä.
Alku ei tosin vaikuttanut lupaavalta. Liikaa ihmisiä, joita ei hetken lukutauon jälkeen enää osannut yhdistää oikeaan puolisoon ja oikeaan heikkouteen. Olisi melkein pitänyt piirtää kartta. "Kaiken kieltävä Shirley on lihavan Howardin kanssa, ja heidän poikansa on tärkeilevä asianajaja Miles, joka on nuoruttaan haikailevan Samanthan kanssa". Tarina kuitenkin imaisi oikeasti mukaansa, ja ihmisistä alkoi välittää. Kokeilevat, tyhmät teinit; aikuiset, jotka katselevat maailmaa omien silmälasiensa läpi; vanhemmuuden vaikeudet ja kontaktipinnan vähäisyys äidin/isän ja lapsen välillä.
Tässä lukukokemuksessa American Beauty kohtasi ihmisiä liiankin tarkasti kuvailevan L.M.Montgomeryn Runotyttö-Emilian. (Yhdessä Runotyttö-kirjoista Emilia antaa vahingossa opettajalleen muistikirjan, johon on kuvaillut ivallisesti mutta terävän osuvasti ympärillään olevia ihmisiä. En enää muista tarkkaan miten juttu meni, mutta muistaakseni opettaja totesi Emilialle, että haluaako hän kirjoituksillaan parantaa tai satuttaa...)
Tarvitaanko mätäpaiseen tarkkaa kuvailua, vai olisiko se vain parempi peittää kukkasin ja uskoa että sitä ei ole?
Sivumennen sanottuna, katsoin aiemmin lukemamme Piin elämän elokuvana. Viimeinkin ymmärsin vähän paremmin kirjan loppuratkaisun, ja erityisesti sen uskonnollisen viittauksen! Asia pysyy samana, vaikka se kuvailtaisiin tiikerinä pelastusveneessä.
M.
PS. Paikka vapaana -kirjan lukeneet tietävät, milloin tämä biisi soi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti