Tarina on varsin ihana ja teksti mielikuvia herättävää ja yllätyksellistä. Tarinan Sophie on - kuten minäkin - kolmesta siskoksesta vanhin. Eräänä päivänä Erämaan noita lumoaa hänet vanhukseksi, ja siitä alkaa seikkailu, joka pitää sisällään mm. naurispäisen variksenpelättimen, vihreää limaa suuttuessaan puskevan velhon ja talon Walesissa. Suosikkihahmoni on kovaa jätkää esittävä tulidemoni Calcifer, jota helposti alkaa myös pelottamaan. Lukiessani mietin, että pystyvätköhän lapset poimimaan tarinasta kaikki sen vivahteet?
"Nuorena tyttönä Sophie pelkäsi kaikkia koiria. Jopa vanhana eukkonakin hän huomasi, että otuksen avoimessa kidassa komeilevat valkeat hammasrivit herättivät hänessä levottomuutta. Hän kuitenkin vakuutti itselleen: Turha tällaisesta vanhasta haaskasta on huolehtia"
Tarinassa Sophie pitää vanhenemislumouksesta tiukasti kiinni - hän on tuntenutkin olevansa vanha ja raihnainen. Näin kolmekymppisenä alkaa jo hieman ymmärtää sitä, mitä on kun oikeasti vanhenee. Ei se vanheneminen estä tekemistä asioita, mitä teki nuorempanakin, esimerkiksi lukemasta tällaisia satuja. Oikeasti itse epäilen, että muuttaako vanheneminen ja erilaisten asioiden kokeminen ihmisen perusluonnetta ja ominaisuuksia juurikaan? Sophie alkaa ottaa erivapauksia, "koska on niin vanha", vaikka eihän hän oikeasti ole vanha, hän vain näyttää vanhalta. Hän kuitenkin komentelee muita surutta, tekee melkein mitä tahtoo, ja alkaa mm. pitämään nelikymppistä maajussia nuorukaisena. Käyttäytyykö ihminen siis siten, kuin hänen sallitaan tai jopa odotetaan tietyssä iässä käyttäytyvän? Kaksikymppisen ruumiissa Sophie oli ujo hiirulainen, vanhan muorin ruumiissa hän uskaltaa jo vaikka mitä. Mitäpä jos meiltäkin katoaisivat kaikki ulkonäköpaineet ja ympäristön odotukset, että olemme tietynlaisia... millaisia silloin olisimme?
Vähän samaa teemaa, teemmekö asiat niin kuin meidän odotetaan tekevän, sivuaa ajatus siitä, että vanhin siskoista epäonnistuu aina. Sitä Sophiekin hokee itselleen - tottakai kaikki menee pieleen, olenhan vanhinkin. Myönnettäköön, että välillä menee pieleen ja pahasti, mutta niin menee tarinassa muillakin. Kulttuurikonteksti, se mitä "tiedetään" todeksi, varmasti säätelee myös meidän käyttäytymistämme, vaikkakin ehkä osin alitajuisesti. Joskus voisi itsekin oikeasti miettiä joitakin totuuksia uudestaan - esimerkiksi sitä, että siirtyykö savolaisen puhuessa vastuu kuulijalle ;)
"Se saattaa tietenkin johtua Howlin kannoilla häämöttävästä kirouksesta", Sophie huokaisi kukille, "mutta eiköhän tämä ole taas vain sitä vanhimman lapsen arkea. Katsokaa nyt minua! Lähden maailmalle etsimään onneani ja päädyn tasan samaan paikkaan josta lähdin. Ja vielä vanhana kuin taivas!"
Sophiellekin, kuten varmasti kaikille aikuisikään ehtineille, harmaa arki ja elämän tarkoituksen pohtiminen on tuttua. Miten lapsi tai nuori ymmärtää, mitä on tylsistyä työn ääressä tai miten kaikki tuntuu joskus niin turhalta? Vai olenko minäkin jo unohtanut, millaista oli olla nuori - ja oletan asioita omasta nykyisyydestäni, omasta näkökulmastani...
Taidan käydä kirjastossa tutkailemassa onko siellä jatko-osa Leijuva linna. Ehkä se kertoo, miten Sophien ja Howlin rakkaustarina jatkuu. Tosi rakkaus ei tunne ikää eikä ryppyjä, eikä sitä taida auttaa, vaikka itseään kaunistaisi miten ja pöllyttelisi ympärilleen kuusamantuoksua.
M.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti