Ystävät hämärän jälkeen!

No niin, en malta enää odottaa että E saa Coelhon luettua. Valitsin seuraavaksi kirjaksi John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, ruotsalaisen vampyyrikauhuromaanin. Itseasiassa luin kirjan jo ennen tuota Coelhoa ja pidin siitä kovasti.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun tukholmalaisessa Blackebergin lähiössä tapahtuu karmiva rituaalimurha. Kirjan päähenkilö on 12-vuotias koulukiusattu Oskar, joka fantasioi kostavansa kiusaajilleen väkivaltaisesti. Pian murhan jälkeen Oskar tutustuu omituiseen Eli-tyttöön, joka pukeutuu rääsyihin, haisee pahalta ja tulee ulos vasta hämärän jälkeen...

                                     "Mitä, onko Ruotsissa vampyyrejä?"

Yliluonnollisista aspekteista huolimatta kirjan tapahtumat olivat uskottavia, pidin erityisesti siitä, että kerrankin henkilöhahmot puhuivat ja reagoivat kuten "oikeat" (mutta ei erityisen normaalit) ihmiset. Kirja oli klassinen kauhukertomus siinä mielessä, että väkivalta oli örköttävän tarkkaan kuvailtua ja verta lensi varmasti litratolkulla. Mutta mutta: kirjassa oli myös syvällisempi ulottuvuus, jonka ansiosta se nousee ohi monien kauhutarinoiden. Se on rankka ja osin jopa lohduton kuvaus lähiölasten elämästä, jossa koulukiusaaminen, pikkurikokset ja imppaaminen ovat osa jokapäiväistä elämää. Tässä tarinassa aikuiset ovat voimattomia puuttumaan kiusaamiseen, eivätkä muutenkaan kykene turvaamaan lastensa kasvuympäristöä. Näistä lähtökohdista Eli on Oskarille kuin todeksitullut mielikuvitusystävä, joka antaa hänelle itseluottamusta ja voimaa nousta kiusaajiaan vastaan. Oskar puolestaan antaa Elille takaisin hänen kadottamaansa inhimillisyyttä ja lapsekkuutta.

Kirja oli melkoisen paksu (hyvä hyvä!) ja kuului kategoriaan "pakko-lukea-heti-kokonaan". Uskoisin, että tästä saa aikaiseksi hienon keskustelun seuraavassa kirjapiirin kokouksessa :)

T

Coelhoa...

Lukaisin Portobellon noidan yhdessä hujauksessa sen jälkeen, kun M ystävällisesti antoi oman kappaleensa lainaan. Kirja oli nopealukuinen ja ohut, eikä sisällössä ollut hirveästi syvyyttä. Tavallaan Coelhon teos oli täydellinen vastakohta Nick Caven Aasintammalle: silkkaa esoteriaa koko kirja ilman ainoatakaan ripausta realismia. Coelhon kirjoitustyyli on ymmärtääkseni tarkoituksellisen yksinkertaistettu ja kirjoista on helppo poimia mietelauseita ja sitaatteja. Portobellon noidassa nämä "elämänviisaudet" kääntyivät itseään vastaan, sen verran pahasti minua alkoi ketuttaa se, että yksikään henkilöhahmon ei käyttäytynyt eikä puhunut luontevasti. Vähän niinkuin olisi katsellut teatteriesitystä, tai vielä parempi: aivan kuin Black Books -sarjan ensimmäisessä osassa, kun Manny nielaisee Pienen Mielenrauhan kirjan ja kulkee ympäriinsä antamassa ihmisille omituisia elämänohjeita :)

Eli ei tämäkään oikein kolahtanut. Saatan kirjoittaa myöhemmin lisää kirjan tunnelmia, nyt lähden hoitamaan flunssaisia lapsukaisiani.

T kuittaa

Portobellon noita (haukotus)

Lukaisin Portobellon noidan junamatkalla, ja jos tämä olisi ainoa Coelhon kirja, jonka olisin ikinä lukenut, olisi voinut jäädä myös viimeiseksi. Tarina oli pitkäveteinen ja loppuratkaisu varsinainen antikliimaksi. Verrattuna Paholainen ja neiti Prym -kirjaan, tämä teos ei missään vaiheessa tempaissut mukaansa tai saanut aikaan tunnetta, että ajatukset tallaisivat ennen käymättömiä polkuja tai että tästä saisi jotain yleensäkään irti.

Mitäs tästä voisi muuta sanoa? Päähenkilöä kuvailtiin toisten henkilöiden "haastatteluiden" kautta. Tapa sinänsä olisi voinut olla ihan toimiva - mutta kirjassa ei oikeasti tapahtunut mitään! Ehkä ainoa aspekti mikä herätti pienehköä mielenkiintoa oli se, että miten pienen lapsen kanssa voi harrastaa transsitansseja tai käydä puhumassa suurelle joukolle ihmisiä. Athene itse jäi etäiseksi, ja kirjan lopun paljastukset epäuskottaviksi.

Ei muuta kuin kohti seuraavaa.

M.

Kirjapiirin tapaaminen

Kirjapiiri kokoontui tällä kertaa synttärijuhlien merkeissä 24. huhtikuuta. T:n leipomia herkkuja maistellessa vaihdettin myös muutama sana viimeksi luetusta Nick Caven romaanista Kun aasintamma näki Herran enkelin. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että Nick Caven romaaneja tuskin tulee enää luettua tämän jälkeen, mutta löysimme M:n kanssa toki jotain hyvääkin kirjasta (T puolestaan ei löytänyt mitään tolkkua rupien repimisen keskeltä).

Minä ja M olimme yhtä mieltä siitä, että kirja parani huomattavasti puolen välin jälkeen. M sai elämäänkin uutta perspektiiviä: omat ärsytyksen aiheet eivät juuri tunnu miltään, kun miettii, millaista voisi olla ja millaista Euchridin elämä kirjassa oli. Löysimme myös jonkin hitusen verran sympatiaa Euchridia kohtaan, kun pohdimme sitä, miten hän yritti olla hyvä esimerkiksi pelastaessaan isänsä pyydystämiä eläimiä, mutta muuttui lopulta aivan isänsä kaltaiseksi ympäristön paineen alla.

Kirjan pohjimmaiseksi sanomaksi koimme sen, että (etelävaltiolaiset) uskonnolliset hihhulit ovat varsin pöljäkkeitä. ;)

Keskiarvoksi T:n antamasta nollasta tähdestä ja M:n ja minun antamista kolmesta päädyimme siis seuraavaan:

Nick Cave: Kun aasintamma näki Herran enkelin
*****

Seuraavana vuorossa on, kuten jo aiemmin on mainittu, M:n ehdottama Paulo Coelhon Portobellon noita. Lisäksi, koska seuraavaan tapaamiseen on vielä sen verran aikaa, jonossa odottaa myös T:n kirja, joka on John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Näitä kahta tulemme siis käsittelemään toukokuun aikana. :)


-E.

Portobellon Noita hankittu

Ostaa hurautin Paulo Coelhon Portobellon noidan. Löytyi Info-kirjakaupan alennuslaarista, vain 11,90 :-D

Kannessa lukee, että "Portobellon noita on luomoava kirja". Saas nährä.

- M.

Kirjamessujen tunnelmia

Koko vuoden kohokohta, kirjamessut, olivat jo 27. - 28.3., mutta ajattelin kuitenkin horista niistä hieman näin jälkikäteen. Vaikka mukaan ei lähtenyt kuin kaksi uutta kaveria, oli kirjamessut yhtä elähdyttävä tapahtuma kuin menneinäkin vuosina. Tällä kertaa pääsylipulla pääsi parille muillekin messuille (kuten vapaa-ajan- ja viinimessuille), mutta T:n kanssa eksyimme vain kerran pois kirja-alueelta.

                                            Linssilude iski jälleen

Ensi vuoden messuja odotellessa voi sitten lueskella ikiomia Liisa Ihmemaassa ja Helvetin piirit -kirjoja. ;)

Ainoa harmistus oli, että Ihmemaan uudessa suomennoksessa lempparilausahdukseni (Jos juo pullosta, jossa on pääkallon kuva, ennemmin tai myöhemmin käy huonosti.) oli saanut uuden muodon. Mutta pienistä viis!

                        Voin uskoa kuuteen mahdottomuuteen ennen aamiaista

Mainittakoon vielä, että piirin seuraava kirja antaa edelleen odottaa itseään, kaikki versiot ovat lainassa, mutta ensi viikolla näytti olevan ainakin yksi palautuspäivä, toivon mukaan lainaaja ei ole mikään pösilö, joka pitää kirjaa yliaikaa...

-E.

Ällötystä...

Otetaanpas taas itseä niskasta kiinni ja kirjoitetaan jotain Nick Cavestä ja Aasintammasta. Vastenmielisempään kirjaan en ole eläessäni törmännyt, kirjassa vilisi rivoutta ja rupien repimistä ja ties mitä kuvotusta. Juonta en todellakaan tajunnut ennen kuin luin M:n ja E:n kirjoitukset täällä. Muutenkaan en kuvotukseltani pystynyt muuhun kuin silmäilemään kirjan läpi, todellista syventymistä tai kirjan maailmaan uppoutumista ei missään vaiheessa päässyt tapahtumaan. Näin ei ole ikinä ennen käynyt, olin muutenkin hyvin lähellä jättää kirjan kesken. Hienoa, että muut ovat jotain kirjasta saaneet irti, mutta minua vain lähinnä ällötti. Piste.

T