Eilisvuosi - päättymätön päänsisäinen monologi

Caro Claire Burken Eilisvuosi -kirjaan valinta osui pelkästään siksi, että se on ollut nyt paljon esillä. Itselläni ei ollut sen suhteen suurempia odotuksia. Toivoin kuitenkin mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja nykypäivän someen liittyvää pohdiskelua.

Pienehköt odotukseni täyttyivät moninkertaisesti! Kirja ei saarnaa eikä selitä someilmiöitä. Se kuvaa oikein vetävästi, karmaisevasti ja jopa uskottavasti yhden naisen ja hänen perheensä kohtalon.

Kirjassa äänessä on kotiäiti-sometähti Natalie, joka on monella tapaa epäluotettava kertoja. Hänen päättymätön päänsisäinen monologinsa on huikeaa seurattavaa. Hän tuntee yhteiskunnan ja äitinsä asettamaa painetta, ja paine kasvaa kirjan edetessä ja somesuosion kasvaessa huimaaviin mittasuhteisiin. 

Natalie ja hänen miehensä Caleb hankkivat maatilan ja Natalie alkaa esittää täydellistä tradwifea. Paino sanalla esittää. Kananpojat ja lehmät kuolevat ja palkatut työläiset käyttävät "luomutilalla" kasapäin erilaisia myrkkyjä. Hänen kauppaamansa oheistuotteetkin ovat "made in china" ja jonkun pitäisi muistaa postittaa ne tilaajille.

Yhtäkkiä Natalie huomaa matkanneensa 200 vuotta ajassa taaksepäin, samalle maatilalle, mutta ilman kodinkoneita ja kalliita lattialankkuja. Pyykkiä on pestävä kaiket päivät ja karkuun ei pääse. Hänen miehensä ei ole hänen miehensä ja hänen lapsensa eivät ole hänen lapsiaan.

En tiennytkään, että satiiri voi viehättää näin paljon, mutta naureskelin, kauhistelin ja ärsyynnyin kovasti lukiessani. Erityisesti loppuhuipennus noin sivusta 300 eteenpäin teki vaikutuksen. Olen tänään palannut ajatuksissani kirjaan monen monta kertaa.

Säälin lapsia ja Natalieta itseään, mutta minua kävi sääliksi myös aviomies Caleb. Hän meni auliisti siihen suuntaan minne erityisesti vaimo, mutta myös isä, nettikirjoittelijat ja tuottaja-Shannon veivät. Hänellä ei ollut lopulta halua mennä piileviä kykyjään ja unelmiaan kohti. Uskon, että hänestä olisi tullut oikein hyvä apulainen vaikka päiväkotiin, leikittämään lapsia oikeiden varhaiskasvattajien avuksi.

Lisäksi mietin Natalien äidin antamaa neuvoa; kuvittele aina, että joku katselee sinua. Natalien hymy ei siis (teknisesti) hyydy missään tilanteessa, ja tilanteitahan piisaa. Siitä on oikeastaan vain pieni ponnistus siihen, että miljoonat seuraajat näkevät sinut Instagramissa joka päivä. Natalien sisältö on näyteltyä ja hartaasti etukäteen suunniteltua. 

En ole itse seurannut Instagramissa tai muuallakaan tradwife-tyyppistä sisältöä. Minusta ajatuskin on kuin kauhuelokuvasta. Tiedän toki, että kyseinen sisältö on hyvinkin trendaavaa. Kuinka moni oikeasti haluaisi kokea, etenkään naisena, täysin perinteisen elämän ~200 vuotta sitten Amerikoissa? Ihminen voi saada päänsä sekaisin monella tapaa. Some on näistä yksi. 

Minusta kirja on täysin hypensä arvoinen. Suosittelen lukemaan.

"Pian ne tapettaisiin. Pimeässä huoneessani sain veden kielelle."
s. 8

"Mies tekee mitä miehen on tehtävä"

On jo tovi vierähtänyt siitä, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta. Tässä välissä tuli synnytystä ja uutta vauva-arkea ja mitä kaikkia tekosyitä sitä nyt saamattomuudelleen voi keksiä...

Päällimmäisenä kirjasta jäi jonkinlainen epämääräinen ahdistus, Aleksin puolesta ja toisaalta Ukrainan puolesta. Aleksilla (tai Samulilla) olisi ollut varmasti potentiaalia moneen, mutta nuoruuden kiusaamiskokemusten siivittämänä hän muovasi itsestään ammattisotilaan. Elämä muukalaislegioonan kautta Ukrainaan näyttäytyy kovana ja kuormittavana. "Mies tekee mitä miehen on tehtävä, vaikka se on ihan poika vielä." Näin synnytyksen jälkeisen hormonimyrskyn keskellä tulee väkisinkin toivottua, että omat pojat eivät joudu tällaisten kokemusten ja valintojen eteen.

T:n tavoin olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta ehkä Aleksi suojasi itseään rajaamalla kertomiaan kokemuksia, ja toisaalta ehkä myös vältti kertomasta operaatioista sellaista tietoa, jota jokin pahansuopa taho voisi käyttää hyväkseen. 

Kirja myös onnistuu siinä tavoitteessaan, että se tuo Ukrainan sodan tietyllä tapaa lähemmäs, etenkin nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä on kulunut jo useita vuosia. Medianäkyvyys ja liveseurannat ovat vähentyneet, ja suuri yleisö lienee jo osin turtunut tilanteeseen. Taistelu kuitenkin jatkuu edelleen.

-E.

Eilisvuosi

Aina välillä on mukava mennä trendien mukana; pysyä samalla aikajanalla muun maailman kanssa. Eilisvuosi on julkaistu suomeksi nyt elokuussa, ja se on herättänyt "kirjakuplassani" sen verran huomiota, että valitsin sen, TADAA, seuraavaksi Tokipiirin kirjaksi.

Ennakko-odotukset eivät silti ole kovinkaan suuret. Odotan lähinnä mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja ns. tämän päivän someen liittyvää pohdiskelua. Jos kirjasta jää jotain muistiin ja jälkipohdittavaksi, olen tyytyväinen.

Kohauttava feministinen aikalaissatiiri riisuu somevaikuttajan kiiltokuvaelämän silkaksi painajaiseksi. - Kirjan takakansi  

Katsotaan mitä tapahtuu.

M.

"Mie jouduin päättämään, tapanko vai enkö tapa"

 Minulla oli hieman hankaluuksia saada Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta -kirjaa käsiini, joten päädyin loppujen lopuksi tilaamaan sen itselleni. Kirja oli aika lyhyt ja nopealukuinen, luin sen loppuun kahdessa illassa. Kirja kertoo Ukrainan sodasta ja suomalaisen Aleksin, alkuperäiseltä nimeltään Samuli Jussheikin, elämästä. Koulukiusattu nuori mies lähtee 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja myöhemmin Ukrainaan "puolustamaan pienempää maata, johon iso naapuri hyökkää". 

Tuomas Kyrön päällimmäisenä tarkoituksena on ollut nostaa esille Ukrainan tilannetta - tehdä jotain, mitä nyt keski-ikäinen laiskanpulskea kirjailija voi. Muistan, kuinka epätodellinen ja voimaton olo itselläni oli silloin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022. Ymmärrän hyvin halun ja tarpeen tehdä jotain konkreettista. Kuitenkin itselleni päällimmäisenä tunteena kirjasta jäi tavallaan harmistus Aleksin puolesta. Hän vaikutti syvälliseltä ja älykkäältä tyypiltä, joka joutui kohtaamaan elämässään aivan liikaa paskaa. 

Onneksi kirjassa pureudutaan muuhunkin kuin Ukrainan sotaan, koska itselleni kirja alkoi oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun aikajanalla palataan Aleksin lapsuuteen. Hänen elämäänsä Ukrainan sodan ulkopuolella pureudutaan pitkälti läheisten muistikuvien ja tulkintojen kautta ja Aleksin oma ääni jää etäisemmäksi. Olisin halunnut tietää enemmän: muukalaislegioonasta, Afrikan vuosista, rakkaasta koirasta, elämästä Suomessa, lapsuudesta. Olisi ollut hienoa, jos kirjaa olisi ollut mahdollista hioa pidempään ja haastatella Aleksia enemmän, tuoda esille miehen omia ajatuksia elämästä, ei pelkästään sodasta. Läheisten kertoman mukaan Aleksi leikki pienenä mielellään supersankaria. Ehkä muukalaislegioona ja sotilaan ura olivat hänelle jonkinlaista toivoa pelastaa ihmisiä oikeassa elämässä, kun kukaan ei pystynyt pelastamaan Aleksia. 

Kirjasta jäi surumielinen olo. Mieleeni jäi erityisesti kirjassa ollut lapsuudenkuva. Siinä näkyy pieni onnellinen poika touhuamassa mummolassa ja ajelemassa polkutraktorilla. Vuosia myöhemmin tuo sama poika yrittää löytää tarkoitusta elämälleen vieraassa maassa, ase kädessään.

Aleksi kuoli Ukrainan sodassa joulukuussa 2024 35-vuotiaana. 

Sanattomaksi vetää. 

-T.

Aleksi Suomesta - ammattisotilaan tarina

Helmikuussa 2022 suomalainen Aleksi lähtee Ukrainaan taistelemaan Venäjää vastaan. Hänelle sotiminen on jo tuttua; ensin muukalaislegioonassa ja sen jälkeen ympäri maailmaa.

Kyrö kirjoittaa jo heti kirjan alkumetreillä sen, mitä itsellekin tulee välillä mieleen - jotain tarttisi tehdä. Kyrö tarttuu rynnäkkökiväärin sijaan läppäriinsä. Aleksi pääsee kertomaan tarinansa sattumuksen kautta. Joku tapaa jonkun, jonka tarinan kautta sotaa voi kuvata. Kyrö vierailee Kiovassa, ja Aleksin sukulaisten luona pohjoisessa.

Przemyslin asemalla viulistin isä kertoi vanhasta ukrainalaisesta sanonnasta: venäläiset saapuvat aina kello neljä. Se on useiden sukupolvien perimässä, yhteisessä muistissa: pimeän hetkellä saapuva rosvojoukko. (s. 82)

Aleksi jää kirjassa jollain tapaa kaukaiseksi. Hänen elämänsä on tavallaan traagista - sotaa, rasismia, pettymyksiä ihmissuhteissa - mutta tuntuu, että paljon sisältöä jää piiloon, ehkä kirjailijan kohteliaisuuden varjon taakse. Kyseessä on kuitenkin oikea ihminen.

Kirja oli varsin helppolukuinen, mutta ei erityisen mukaansatempaava. En ole ihan varma, pidinkö Aleksista vai en. Sen tiedän, että sodasta en pidä.

Nuorilla miehillä on kaikki edessä, heidän ei pitäisi kuolla kuraisille pelloille eikä romahtavan kerrostalon kellariin. Heidän pitäisi olla opiskelemassa, juhlimassa, opettelemassa elämää. (s. 12) 

Ostamassani pokkarissa lukee, että tuotto ohjataan Ukrainan tukemiseen keväällä 2025. Sota jatkuu edelleen, mutta Aleksi on poistunut joukostamme.

Lämmittelin jo muita Tokipiiriläisiä todennäköisellä seuraavalla kirjalla, joka on taas aivan toista äärilaitaa, mutta en vielä julkaise sitä. Käsitellään ensin rauhassa Aleksin tarina.

- M.

Kesällä 2026 luettu Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023

Sodan keskellä

Kuten T aiemmassa postauksessaan jo mainitsi, valintani Tokipiirin seuraavaksi kirjaksi on Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta. Kirja on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti; teosta on kovasti kehuttu monissa arvosteluissa ja on aihepiiriltään todella kiinnostavan oloinen. Toki odotan myös mielenkiinnolla sitä, miten Kyrön tyyli kääntyy tällaiseen vakavaan aiheeseen, kirjailija kun on itselle tuttu lähinnä Mielensäpahoittajien kautta.

Kirjan on kerrottu saaneen alkunsa Kyrön halusta tehdä jotain konkreettista Ukrainaa auttaakseen. Kirjan kautta hän pystyy kertomaan yhden sotilaan tarinan ja tuomaan Ukrainan sodan karua todellisuutta ihmisten tietoisuuteen.

Kirjassa kerrotaan Aleksin elämästä. Koulussa häntä kiusattiin ihonvärinsä takia ja 18-vuotiaana hän lähtee Ranskan muukalaislegioonaan. Ukrainan sodan eskaloituessa hän päättää lähteä Ukrainan Foreign Legion joukkoihin.

"Hän menee kaikkiin tuliin ensimmäisenä: koska hänellä ei ole mitään hävittävää, hän on ylivoimainen. Siksi hän on yhä elossa."

Vuoden 2025 lopussa uutisoitiin Aleksin kuolleen taistelussa Ukrainassa.

T ja M tuntuivat olevan valinnasta yllättyneitä, mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua tämä herättää... 

-E.

Survival is insufficient

Tokipiiri kokoontui jälleen juhlien merkeissä ja herkuttelun lomassa pidimme tuplakokouksen, jossa keskusteltiin sekä Margaritasta että Asema 11:sta.

Margarita jakoi mielipiteitä. Aluksi tuntui vaikealta päästä sisälle kirjaan ja T & M tuskailivat hetken jos toisenkin ennen kuin tarina vei mukanaan. E ei pystynyt samaistumaan kirjan päähenkilöiden negatiivisiin ajatuksiin lapsien saamisesta ja muutkin tokipiiriläiset kokivat omituisena, että sikiötä verrataan loiseen. E ei oikein missään vaiheessa päässyt sisälle tarinaan ja arveli, että ajankohta Margaritan lukemiselle oli huono - kokemus olisi saattanut olla erilainen toisenlaisessa elämänvaiheessa. M arveli jo etukäteen, että lukukokemus tulee olemaan intensiivinen, joten jemmaili kirjan aloittamista sopivaan hetkeen. 

Itseäni kiehtoi kirjassa se, miten raakkujen tarinaa peilataan ihmisten kautta. Alun tökkimisen jälkeen yllätin itsenikin ja pidin kirjasta paljon. Tarinassa käydään koko ajan läpi luonnon hyväksikäytön teemoja päähenkilön (Sennin) kokemusten kautta ja tuodaan niitä koettavaksi eri tasolla ihmiselämän näkökulmasta. Joki tuhotaan, raakut menettävät kotinsa - kylpylä suljetaan, ihmiset menettävät työnsä. Mutainen jokivesi tukehduttaa raakunpoikasia ja täysikasvuisia raakkuja - polio tukehduttaa lapsia ja aikuisia ihmisiä. Sota-ajan kokemusten aiheuttama pelko verrattuna joen ruoppaamiseen ja myllertämiseen ja niistä aiheutuvaan ahdinkoon. Kuten M kokouksessa totesi, se antoi erilaista perspektiiviä raakkuihin kohdistuviin tapahtumiin. Joissakin arvosteluissa, joita internetsin syövereistä lueskelin, kirjan juonenkäänteitä pidettiin epäuskottavina, mutta itse olen eri mieltä. Mehän emme tässä lue Sennin tarinaa, vaan suuremmasta näkökulmasta luonnon tarinaa. Monet asiat, mitä me ihmiset teemme luonnolle, tuntuisivat varmasti epäuskottavilta, jos tapahtumat käännettäisiin ihmiselämään.

Parasta kirjassa oli ajatusten herättelyn lisäksi luontokuvaukset ja tarinan verkas poljento. Tähtiä kirja sai loppujen lopuksi 3, hajonta tokipiiristelijöiden välillä oli suuri. Erityismaininta kirjan kirjoitustyylistä, joka oli juurevaa ja kaunista ilman, että olisi ollut mitenkään hienostelevaa.

Seuraavaksi käytiin Asema 11 kimppuun. Muut ovatkin jo kirjoittaneet kirjasta omat blogipostauksensa, ainoastaan allekirjoittanut on lepsuillut ja kirjoittaminen on jäänyt rästiin (ja vielä itse valitsemani kirjan kanssa).

Kokouksessa kaikki tokipiiriläiset tunnustautuivat dystopioiden ystäviksi ja ko. kirjassakin parasta olivat juuri selviytymiseen ja post-apokalyptiseen elämään keskittyvät aikajanat. Kaiken kaikkiaan juoni noudatteli melko perinteistä dystopiatarinoiden kaavaa - oli kauppojen ryöstelyä, väkivaltaa ja uskonnollista hihhulikulttia. Muutenkin tarina tuntui kovin amerikkalaiselta. M ja E pohdiskelivat, että pohjoismaiseen yhteiskuntaan ei ehkä istu samanlainen mentaliteetti ja olisi mielenkiintoista lukea vaikkapa Suomeen sijoittuvaa dystopiaa. Keskustelu lähti tässä vaiheessa rönsyilemään ja muistelimme blogissa vuosia sitten luettua Antti Tuomaisen Parantaja-kirjaa, jota voisi ainakin osittain pitää dystopisena. T myös vinkkasi tutustumaan Lars Wilderängin Tähtitrilogiaan. Yhteenvetona tuumimme, että sekä Margaritassa että Asema 11:sta näkyi selkeästi kulttuurisidonnaisuus. Tähtiä Asema 11 sai 4.

Tähän perään kirjoittelenkin sitten omat tuntemukseni Asema 11:sta. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta aikalailla sen jälkeen, kun olin kirjavalintani julkaissut. Kirja oli kirjoitettu ennen koronaa, mutta sen kuvaus pandemiasta oli todella autenttisen tuntuinen. Itselleni nousi yllättävän väkevät mielikuvat korona-ajasta ja päällimmäisenä tuntemuksena nousi kiitollisuus siitä, miten helpolla loppujen lopuksi päästiin. 

Ihastuin St John Mandelin tapaan kirjoittaa ja kuvailla ihmisiä. Muut olivat tästä eri linjoilla, mutta itse olisin voinut lukea kirjan henkilöhahmojen taustatarinoita vaikka kuinka pitkään. Kirjan hahmot olivat todella aidon tuntuisia ja viittaukset populaarikulttuuriin ilahduttivat. Kiertävän teatterin motto "Survival is insufficient" on napattu Star Trek Voyagerin loistavasta jaksosta Survival Instinct (S6 E2), jossa päästään kurkistamaan Seven of Ninen menneisyyteen. Kirjassa sitaatilla viitataan teatterin merkitykseen maailmassa, joka on hiljalleen alkanut parantua pandemian ja sitä seuranneen levottomuuden ajan vaikutuksista. Ihmisyys on muutakin kuin selviytymistä - se on kulttuuria, taidetta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kirja oli kaunis ja kaihoisa ja pidin siitä, että loppujen lopuksi päällimmäisenä tunteena oli toiveikkuus. Pidin tästä itseasiassa niin kovasti, että ostin itselleni kirjailijan muutkin kirjat.

Kokouksen päätteeksi E paljasti oman valintansa seuraavaksi kirjaksi. Seuraavana lukuvuorossa on Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta. E saa itse avata valintaansa tarkemmin. T ja M olivat ainakin valinnasta ällistyneitä, mutta kirjapiireilyn hyvä puoli onkin juuri siinä, että tulee luettua sellaista kirjallisuutta, johon ei muuten ehkä tulisi tartuttua.

-T.

Tuntemamme maailman loppu

 M:n tapaan en oikein meinannut saada käsiini Tokipiirin viimeisintä kirjaa Asema 11. Sitten satuin onnekkaasti saamaan kangasostosten kylkiäisenä ilmaisen kokeilun erääseen e-/äänikirjapalveluun, josta vielä onnekkaammin teos sattui löytymään. Päädyin lukemaan tämän e-kirjana kyseisestä palvelusta, ja täytyy sanoa, että lukukokemus oli huomattavasti ennakko-odotuksia positiivisempi. Tähän asti olen ollut paatunut painettujen kirjojen kannattaja, mutta ehkä e-kirjat ja äänikirjat ajavat asiansa ainakin hetkittäin...

Itse teokseen: Asema 11 oli loppupeleissä melko tyypillisen "amerikkalainen" dystopia, jossa tappavan taudin leviämisen seurauksena koko yhteiskunta ajautuu kaaokseen: hyvin pian alkaa kauppojen ryöstely, ja toiset eloonjääneet ovat suurin uhka. Mahtuupa joukkoon outo kultti profeettoineen. Viihdyttävä, mutta kovin tuttu kuvio.

Muutama asia kirjassa jäi hieman häiritsemään. Ensinnäkin tuntui melko epätodennäköiseltä, että valtaosan ihmiskunnasta tappanut tauti jätti henkiin niin suuren osan yhteen ihmiseen tavalla tai toisella linkittyneistä henkilöistä, joita kirjan tapahtumat siis seurasivat eri aikakausina ennen ja jälkeen pandemian. Mutta toki tällä tavoin saatiin hahmojen tarinat limittymään kauniisti toisiinsa.

Toinen "ongelma" oli se, että vielä 20 vuoden jälkeen teatteriseuruekin etsi uusia tarvikkeita kiertämällä vaikkapa tyhjiä taloja, sen sijaan, että olisivat opetelleet tekemään tai korjaamaan tarvikkeitaan itse. Monessa kohtaa viitattiin esim. siihen, että joukko metsästi peuroja, mutta he eivät nähtävästi hyödyntäneet vaikkapa näiden nahkoja rikkoutuneiden telttojen paikkaamiseen... Ei ehkä kokonaisuuden kannalta merkittävin asia, mutta särähti monessa kohtaa :D 

Lukukokemuksena kirja oli viihdyttävä ja kirjan kieli oli mukavan soljuvaa ja kuvailevaa, mutta kokonaisuus ei ehkä tarjonnut riittävästi mitään uutta dystopioiden saralla. Mutta täytyy muistaa täydentää kotivaraa tässä Andes-viruksen leviämistä odotellessa...

-E

Asema 11: maailmanlaajuinen pandemia

Minulla oli varsin huono tuuri T:n valitseman Asema 11-kirjan suhteen. Suomenkielistä versiota en saanut käsiini mistään ja englanninkielisellekin annettiin viikkojen toimitusaika. Päädyin siis kuuntelemaan sen suomenkielisenä äänikirjana, lukijana Krista Putkonen-Örn. Äänikirjana pituus oli varsin kohtuullinen, 11 h ja 43 min.

Aluksi en meinannut päästä imuun millään. Ajatus lähti harhailemaan, kuvatut ihmisten toimet tuntuivat varsin merkityksettömiltä ja ns. Hollywood-maailma ei juurikaan kiinnostanut. Näin kävi itse asiassa myös välillä kesken tarinankin pari kertaa - osa taisi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tarina kohosi odotetulle tasolle kyllä siinä välillä, ja näistä upeista kohdista ensimmäinen tapahtui lumisateisena iltana juuri ennen kuin kaupat sulkeutuivat ja Jeevan tajusi, että nyt jos koskaan oli hamstrattava ostoskärryittäin ruokaa ja muita tarvikkeita.

Pandemia tuli ja tappoi arviolta 99% ihmisistä. Ei ollut enää sähköä, bensa vanheni, ei ollut siviilisaatiota, ei hätätilassa viranomaisten apua. Henkilö voi kuolla astuttuaan ruosteiseen naulaan. Maailmanlopun profeetta voi olla ainoa valon pilkahdus kurjuuden keskellä.

Minusta teoksen juoni oli lopulta nerokas. Se alkoi yhden ihmisen kuolemasta ja jatkoi ja palasi siihen läpi koko tarinan. Irtonaiset, välillä lyhyet kohtaukset nivoutuivat yhteen ja muodostivat mietityn kokonaisuuden. Ihmisillä on erilaiset kohtalot, mutta kukaan ei pärjää yksin, kaikilla on kaipuu kohti toista ihmistä - omaa lasta, rakastettua, veljeä tai sisarta, tai matkan päältä löytynyttä omaa laumaa, kiertävää sinfoniaorkesteria.

Tarinassa oli mielenkiintoisia visuaalisia elementtejä, kuten vaikka kuvaillut sarjakuvakirjat, Kirstenin kuljettama paperipaino, lentokoneen muotoiset arvet, käsien tatuoinnit tai vaikka kalalampi rankkasateessa. Pidin kovasti kirjan lempeästä, uskottavasta tekstistä.

Katastrofin jälkeisestä ajasta olisin lukenut (kuunnellut) mielelläni paljon pitemmältikin.

He olivat koko ajan eläneet itsestään selvien ihmeiden keskellä (Track 42 kohdassa 5:35)

- M. 

Hitaasti virtaava maailma

 Margarita on ollut lukulistallani jo pitkään, joten ilahduin, kun M. valitsi sen Tokipiirin seuraavaksi kirjaksi. Tuntui kuin kirja olisi rauhassa odottanut oikeaa hetkeä tulla luetuksi. Blogiin kirjoittamisessa vierähti kuitenkin tovi jos toinenkin. Arki on kulkenut omia uomiaan. 

Luin Margaritan jo helmikuussa ja kuten E:llä, myös itselläni oli alussa hieman vaikeuksia päästä kiinni kirjan tunnelmaan. Jossain vaiheessa jäin lukemisen kanssa täysin jumiin, ja jätin kirjan viikoksi odottelemaan parempaa inspiraatiota. Kun jatkoin lopulta lukemista, en malttanutkaan lopettaa ennen kuin koko kirja oli luettu. Kerronta oli kielellisesti kaunista ja tarina vei mustavalkoisiin suomi-filmi -tunnelmiin. Huomasin pohdiskelevani erityisesti yhtä kirjan päähenkilöistä, jokihelmisimpukkaa. Raakkujen elämä mullistuu täysin, kun niiden kotijoki muokataan paremmin uitoille sopivaksi. Sameassa vedessä pienet raakunpoikaset tukehtuvat hiljalleen kuoliaaksi. Samaan aikaan kirjassa kuvataan pientä poliopotilasta, jonka elämä hiipuu rautakeuhkon sisällä. Olemmeko oikeastaan niin erilaisia?

Muiden painavien teemojen ohella Margarita käsittelee naisten kehollista itsemääräämisoikeutta ja rinnastaa sen luonnon kestämättömään hyväksikäyttöön. Tarina saa pohtimaan suomalaisten luontosuhdetta, ihmiselon haurautta - ja raakkuja, joiden hidas elämä soljuu eteenpäin verkkaisen joen virtauksessa. Kirjan tunnelma oli harvinaisen elävä ja aito ja sen pohjavire oli melankoliasta huolimatta toiveikas. Elämä soljuu eteenpäin vaikeuksien jälkeen. 

Suosittelen lukemaan kirjan, jos haluat lukukokemuksen, joka jää hiertämään ajatuksiin kuin hiekanjyvänen jokihelmisimpukan sisälle.

Koska kaikki tokipiiriläiset ovat jo Margaritan lukeneet, sain luvan julkistaa virallisesti Tokipiirin seuraavan kirjan :) Olen siis itse valintavuorossa ja valitsin luettavaksi Emily St John Mandelin Asema 11. Kirja on post-apokalyptinen romaani maailmasta, joka on muuttunut tuhoisan pandemian jälkeen. Kirja on julkaistu jo vuonna 2014 ja se on voittanut mm. Arthur C. Clarke Award- sekä Toronto Book Award -palkinnot. Kirjaa on kuvailtu kauniiksi ja kaihoisaksi, joten melankolisissa tunnelmissa jatketaan. Dystopioissa on jotakin todella kiehtovaa (tyttäreni sanoisi varmaan tähän, että olen vaan täysin milleniaali), joten kirja oli melko itsestäänselvä valinta, kun tähän törmäsin. Kirjan suomenkielistä käännöstä tuntuu olevan hankala löytää mistään, joten koko kirjapiiri on tainnut päätyä lukemaan tämän englanniksi.

Seuraavaa kokousta odotellessa!

-T.

Ei kurjuutta kummempaa

 Aloittelin M:n valitsemaa Anni Kytömäen Margaritaa jo reilusti helmikuun puolella (heti kun sain kirjan käsiini). Alku oli jotain aivan muuta kuin olin odottanut, kun kirjan kuvaus puhui luontosuhteesta ja sitten oltiinkin perinteiseen suomalaiseen tyyliin sota-ajassa. Alun jälkeen oli jostain syystä vaikeuksia palata kirjan pariin, mutta kun vauhtiin pääsi, vei kirjan kaunis kuvaileva kieli hetkittäin mennessään.

Kirjassa sivutaan monia "suuria" teemoja sodasta naisten kehon itsemääräämisoikeuteen ja metsänhoidosta poliopandemiaan. Luonto ei kuitenkaan noussut ihan sellaiseen asemaan, kuin ennakkoasetelmien perusteella kuvittelin. Ja näin onnellisesti raskaana olevana, en ehkä ihan samaistunut Sennin ajatuksiin kohdussa kasvavasta loisesta tai Antin linkolalaisiin ajatuksiin ihmisten lisääntymisestä...

Päällimmäisenä mieleen jäi ehkä se, miten kaikki kirjan hahmot tuntuivat olevan kovin tyytymättömiä elämäänsä ja valintoihinsa, jotka oli ehkä tehty lähinnä velvollisuudentunnosta, koska näin kuuluu tehdä ja tätä minulta odotetaan. Ja siihen liittyen ehkä tietynlainen harmistus hahmojen puolesta.

-E.

Margarita, velvollisuuksista ja suomalaisesta luonnosta

Valitsemani Anni Kytömäen Margarita oli toisaalta juuri sitä mitä etukäteen ajattelin, ja toisaalta jotain aivan muuta. Jotenkin viivyttelinkin tähän tarttumista, sillä arvasin kirjan vievän ns. syviin vesiin.

Vähän yli puolenvälin päästyäni huomasin miettiväni, että tämä on ahdistavin ja ankein kirja pitkään aikaan. Kirjassa kaadetaan suomalaista metsää, rikotaan raakkuja, kuvaillaan polion vaikutuksia, kuollaan, melkein kuollaan, joku kuolee, ja pieni lapsi hengittää rahisten rautakeuhkolaitteen avulla.

Jotenkin silti pidin kirjasta. Margarita on kaunista kieltä, julmuuteen asti tyynesti kuvailevaa, ja rehellistä, juurevaa. Luonto vertautuu ihmiseen, ihminen koostuu lihaksista ja luista, ja elämässä on uskallettava kokeilla ja elää. Päähenkilöllä ei ole helppoa, mutta harvalla on. Vaikkakin muiden elämä saattaa näyttää koostuvan enemmän onnenhetkistä ja tulevaisuuden suunnitelmista, siinä missä itse ei tunne edes kuuluvansa joukkoon.

- Jos sataa, kuusen alla et kastu. Neulaset ovat niin tiuhassa. (Sivu 477)

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirja kirjoitettiin vuosia ennen Stora Enson aiheuttamaa kuuluisaa raakkutuhoa, joka tapahtui kesällä 2024. Veikkaan, että sillä metsäkoneen kuljettajalla ei ole ollut tätä teosta yöpöydällään…

- M.

Talvinen kokous 31.1.

Tokipiiri kokousti Kolmen probleeman tiimoilta noin viikko sitten (synttäriherkkujen äärellä).

M totesi, että ennakko-odotukset oli kovin tuskaiset, mutta kirja yllätti helppolukuisuudellaan. T puolestaan koki, että päähenkilöt tuntuivat olevan kirjassa "välttämätön paha", joilla juonta vietiin eteenpäin. Kummallakaan ei ollut ennakkotietoa siitä, mitä oikein tulee tapahtumaan ja mistä kirja oikeastaan kertoo; mitä lähtölaskennat oikein ovat ja miten peli oikein liittyy tähän kaikkeen. Olikin mielenkiintoista huomata, miten loppua kohti juonen osaset punoutuivat kauniisti yhteen. E:lle tämä oli tuttua jo sarjan tiimoilta, mutta toki kirja on aina erilainen kuin sen adaptaatiot.

Henkilöhahmoista eniten syvyyttä saivat Ye Wenjie, jonka menneisyys ja sen vaikutus hänen tuleviin valintoihinsa olivat tarinan keskiössä, sekä iso-Shi, joka oli kaiken karkeuden alla hyvinkin tarkkasilmäinen. "Päähenkilö" Wang Miao taas tuntui olevan vain juonta kannattelemassa ja viemässä tapahtumia eteenpäin. Pohdimme myös sitä, miten kirjan henkilöille perhe ja läheiset tuntuivat olevan aivan sivuseikkoja, Wang Miaon osalta jossain sivulauseessa mainittiin, että hänellä oli vaimo ja lapsikin, mutta näillä ei tuntunut olevan sen kummempaa merkitystä, ja Ye Wenjie tuntui hänkin suhtautuvan läheisiinsä todella kylmästi, eikä oman tyttären itsemurhakaan tuntunut pahemmin hetkauttaneen. Pohdimme peilaako tämä jotenkin kiinalaista yhteiskuntaa ja perheen merkitystä siinä; miten se vertautuu länsimaiseen romanttiseen perheidylliin.

Toisaalta pohdimme myös eroa avaruusrodun autoritaarisen yhteiskunnan ja ihmisten yksilökeskeisyyden välillä. Ja onko avaruusrodun kuvaukseen kenties piilotettu oman yhteiskunnan kritiikkiä, jota ei ehkä muuten Kiinassa sallittaisi?

Kirja onnistui myös hyvin kuvaamaan radikalisoitumista ja sen taustaa. Ääriympäristöaktivisteja, joiden mielestä ihmiskunta joutaa mennä, oli mahdollista ymmärtää, vaikkei heidän ajatuksiaan ja toimintaansa hyväksyisikään. Ja toisaalta vastapuolella pasifisti yritti varoittaa vastaamasta.

Kaikkinensa tokipiiriläiset olivat tällä kertaa yllättävänkin yksimielisiä kirjasta, heikkouksiksi nousi lähinnä ohuet henkilöhahmot ja hetkittäiset vähän turhankin tuhdit tiedepläjäykset. Tähtiä M ja E antoivat 5, ja T 4, jolloin keskiarvoksi saadaan tasan 4,666666666666667 tähteä.

E hyppäsi jo jatko-osan pariin testaillessaan E-kirjastoa, kun sieltä kerrankin löytyi kirja, jota olin etsinyt... Palvelu tuntuu näin äkkiseltään ihan näppärältä, tosin lukukokemuksena oikea kirja päihittää kyllä edelleen mennen tullen kirjan kuuntelun.

Kokouksen päätteeksi keskusteltiin hieman myös tulevasta kirjasta, kontrasti kiinalaisen scifin ja suomalaisen luontokuvauksen välillä on ennakko-asetelmaltaan melkoinen... Ja toki vähän sivuhorinoitiin myös kirjavinkkejä, kuten tilanteeseen kuuluu.

-E

Margarita

Seuraava Tokipiirin kokous on tulossa vielä tässä kuussa, joten on ihan soveliasta julkistaa seuraava kirjakin. Tällä kertaa valitsemisvuorossa M.

Halusin jotain suomalaista ja jotain luontosuhteeseen liittyen - itselleni tärkeä aihe.

Päädyin Anni Kytömäen Margaritaan, joka ei siis käsittääkseni kerro margariittadrinkeistä, vaan jokihelmisimpukoista ja luonnon merkityksestä, ja muitakin kiinnostavia yhteiskunnallisia näkökulmia liene. Takakannen mukaan "Margarita kuvaa metsien ja ihmisten harvoin muistettua historiaa".

Jää nähtäväksi tai siis luettavaksi!

- M.

Anni Kytömäki: Margarita

Todellisuuden painovoima

Ehdin jo aloitella Muistoja planeetta maasta -trilogian kakkososaa Synkkä metsä, mutta palataanpas vielä vähän taaksepäin ensimmäiseen osaa, Kolmen kappaleen probleemaan.

Ennakko-odotukset kirjan osalta oli melko korkealla, ja se ei kyllä todellakaan tuottanut pettymystä. Ei ihme, että hehkutusta ja palkintoja on tullut.

Kirjassa on mielenkiintoisesti kuljetettu useita, aluksi ehkä erillisiltä tuntuvia juonikuvioita, jotka punoutuvat kauniisti yhteen loppua kohti.

Liikkeelle lähdetään 60-luvun lopulta Kiinan kulttuurivallankumouksen ajalta, joka kuvaa hienosti sitä, mihin kaikkeen ihmiskunta pahimmillaan kykenee kiihkomielisten ideologioiden ajamana. Kaikki se lohduttomuus pohjustaa hyvin Ye Wenjien myöhempiä ratkaisuja ja ajattelua.

Nykyajassa Wang Miao tutkii outoja tieteen ilmiöitä, jotka vaikuttavat olevan kaikkien fysiikan lakien vastaisia ja jotka ovat ajaneet tutkijoita itsemurhiin asti. Tähän kietoutuu myös Three Body-peli, jossa yritetään ratkaista kolmen kappaleen probleemaa ja näin pelastaa pelin yhteiskunta kerta toisensa jälkeen vääjäämättä toistuvalta tuholta. 

Tarinan "tieteellinen puoli" oli myös todella mielenkiintoinen. Itseäni kiehtoo kovasti kaikenlaiset tähtitieteen ja kvanttifysiikan ilmiöt (vaikka en niistä varmaan paljoa loppupeleissä ymmärräkään), ja kirjassa näihinkin paneuduttiin antaumuksella.

Kirjan lopussa tuli sellainen olo, että tämä oli vain eräänlainen prologi itse tarinalle, ja siksipä siirryin nopeasti toisen kirjan kimppuun.

-E

Ihan muina hyönteisinä moniulotteisessa avaruudessa, kolmen kappaleen probleeman äärellä

"Voiko tosiaankin olla niin, että kaikki aine onkin perusluonteeltaan satunnaista? Voisiko kaikki maailman vakaus ja järjestys ollakin pelkkä ohikiitävä tasapainon hetki jossain maailmankaikkeuden pienessä nurkassa, pelkkä lyhytikäinen pyörre kaoottisessa virrassa?"

Myönnän, että minulla oli varsin vahvat ennakkoluulot Liu Cixinin ”Kolmen kappaleen probleema”a kohtaan. Kiinalaista science fictionia, joka alkaa 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta? Ei kuulostanut mun jutulta.

Aloitin lukemaan tätä sellaisessa mielentilassa, kuin vain ensimmäistä kertaa ACOTAR-sarjan  (ah! Feyre Darling!) äänikirjoja kuunteleva vain voi olla; Sarah J. Maasin keijumaailmassa, niin täysin eri taajuudella tämän kovan sci-fin kanssa.

Mutta miten väärässä olinkaan (taas). Jäin koukkuun jo luvussa 1: Hulluuden aikakausi. Minulta pääsi pieni itku jo jossain sivun 20 paikkeilla. Kirja piti otteessaan, ja samoilla paikkeilla kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjassa, noin sivun 80 jälkeen, olin ihan myyty. Tämä on mulle, mun juttu.

Miten ihan järkevät ihmiset hullaantuvat aatteen palosta tunnistamattomiksi, järjettömiksi?

Miten maapallo on oikein onnistunut muodostumaan sellaiseksi kuin on? Miten on mahdollista, että kaikki arpakuutiot on heitetty sellaiseen asentoon, että minä istun tässä viinilasin kanssa miettimässä kolmen kappaleen probleemaa, paikassa, joka moneen muuhun planeettaan verrattuna on oikea paratiisi? Ja onko sillä mitään väliä, mitään merkitystä, niin sitten mihinkään.

Jos olen lehmä navetassa, ja saan ruokaa joka päivä klo 11, voinko tehdä siitä tieteellisen päätelmän, että ruoka tulee joka päivä klo 11? En tietenkään voi. Viimeisenä päivänä tulee ruoan sijaan noutaja.

Kouluni olen käynyt, pääaineena tietojärjestelmätiede, ja ehkä sen ansiosta osasin lukea (itselleni) puolikäsittämättömät tekniset purskahdukset vain ohimenevinä teknisinä selostuksina, ja keskityin ytimeen, tarinaan. 

Tarina on uskottava ja koukuttava. Toisin kuin T, joka kai meinaa jatkaa seuraavaan osaan, teen niin kuin E aiemmin, ja tarkistan miltä näyttääkään tämän Netflix-versiointi… 

- M.

Pyörteitä kaoottisessa virrassa

Koska olen hillitön kirjahamsteri, kirjahyllystäni sattui löytymään myös E:n valitsema Kolmen kappaleen probleema -kirja. Ostin sen useampi vuosi sitten miehelleni joululahjaksi ja se on ollut omalla lukulistallani pitkään. Nyt olikin hyvä aika tarttua kirjaan!

Päällimmäisenä tunteena kirjan lukemisen jälkeen oli ihmetys - siis mitä oikein tuli luettua?!? Kirja alkaa Kiinan kulttuurivallankumouksen ajoista vuodelta 1967 ja jatkuu nykypäiviin, kun nanotutkija Wang Miaon oven taakse ilmestyy kaksi poliisia ja kaksi sotilasta. Tämän jälkeen tarina lähtee rullaamaan nopeasti ja luvassa on omituisia ja yllättäviä juonenkäänteitä. 

Kirja on, kuten useassa yhteydessä on tullut mainittua, kovan luokan scifiä. Siinä keskitytään vahvasti yksityiskohtien kuvaamiseen. Esimerkiksi kirjan loppupuolella on hyvin pitkä (tai ainakin hyvin pitkältä tuntuva) kappale yksitoistaulotteisen protonin levittämisestä kahteen ulottuvuuteen, jotta sen pinnalle pystytään etsaamaan mikropiirejä. 

“Tämän mikropiirin toimintaperiaate erosi täysin perinteisestä mikropiiristä, sillä sen rakenne ei perustunut atomeille, vaan protonin aineelle. Virtapiirien PN-rajapinta oli muodostettu protonin pinta-alueella vaikuttavaa vahvaa voimaa taivuttamalla, johtimet puolestaan oli valmistettu ydinvoimaa johtavista mesoneista.” 

Lukiessa tuntui siltä, että tarinan päähenkilöt olivat tavallaan sivuseikka - välttämätön paha, jonka kautta kerrontaa vietiin eteenpäin. Sinänsä tarina oli todella kiehtova. Pidin siitä, miten kirjassa kiedottiin yhteen alun perin satunnaisilta vaikuttavat yksityiskohdat, kuten virtuaalitodellisuudessa pelattava tietokonepeli, jossa Kaaoksen ja Tasapainon ajat vaihtelevat tai verkkokalvoilla välkkyvä lähtölaskenta. Todellakin lukemisen arvoinen kirja, joka herätti paljon ajatuksia. Tavallaan tämä oli täydellinen vastakohta kirjapiirin edelliselle kirjalle. Kolmen kappaleen probleema kuvaa tapahtumia monesta eri näkökulmasta ja tarinaa kerrotaan pitkälti ulkopuolisen kertojan vinkkelistä. Ehkä tästä johtuen tarinan päähenkilöt jäävät taka-alalle ja varsinainen huomio keskittyy itse tapahtumiin ja niiden merkitykseen ihmiskunnalle.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen lukuelämys. Kirja on Muistoja planeetta Maasta -trilogian ensimmäinen osa ja aion tarttua myös jatko-osiin, jotta saan tietää, miten tarina etenee. Odotan mielenkiinnolla, mitä muut tokipiiriläiset kirjasta tuumaavat…

Planetaarinen malli, 📷: T (Naturhistorisches museum, Wien)

-T.

Palaaminen jouluisiin kirjapiiristelytunnelmiin

T:n joulunaika ja uusi vuosi hurahtivat ohi sen verran hektisesti, että vasta nyt löytyi aikaa kirjoitella rauhassa :) Tai oikeastaan kirjoitin tekstin kännykän muistioon, mutta en saanut aikaiseksi siirtää sitä blogiin asti.

Tokipiiri kokoontui joulupäivänä. Hyvän ruuan ja yhdessäolon lomassa keskusteltiin Jumalat juhlivat öisin -kirjasta. Kirja jakoi (yllättäen) mielipiteitä (ei oikeasti yllättäen). T ja M pitivät kirjasta ja sen kerronnasta. M koki ensimmäiset sata sivua raskaiksi, mutta ravintolakohtauksen jälkeen jotain tapahtui ja tarina lähti rullaamaan aivan eri tavalla. 

E:n lukukokemus puolestaan takkusi koko kirjan ajan. Henkilöiden kohtalot eivät jaksaneet kiinnostaa ja välillä ihmetytti, mitä järkeä koko tarinassa on. Kirjan henkilöistä kukaan ei ollut samaistuttava ja E koki muutenkin kirjan "akateemisen ylimystömeiningin" lähinnä ärsyttävänä.

T piti kirjasta selkeästi eniten. Oli virkistävää lukea taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, joka sai lukijan todella kokemaan kuvatut kohtaukset. Esimerkkinä M mainitsi Richardin viettämät pakkasyöt surkeassa majapaikassaan ja miten elävästi tekstistä välittyi kylmyys ja paleleminen. E olisi todennäköisesti nauttinut kirjasta enemmän, jos siinä olisi kuvattu tapahtumia myös muiden näkökulmista. T oli asiassa eri mieltä, kirjassa oli tarkoitus nimenomaan korostaa, miten jokaisen oma sisäinen narratiivi ja käsitys itsestä värittävät kokemaamme todellisuutta.

M oli heti kirjan lukemisen jälkeen kovasti tarinan lumoissa, mutta sittemmin tunne on hieman haihtunut. Tähtiä kirja sai T:ltä ja M:ltä 5, E:ltä 2, joten keskiarvoksi tuli 4.

Kokouksessa otettiin kantaa myös äänikirjoihin ja todettiin yksimielisesti, että kirjan muodolla ei ole väliä. Kirjoja voi oman valintansa mukaan joko lukea tai kuunnella! Seuraavaksi käydään E:n valitseman kirjan kimppuun. Saas nähdä, jakautuvatko mielipiteet jälleen, vai olisiko kovaa scifiä edustava Kolmen kappaleen probleema tokipiiriläisiä yhdistävä kirja (todennäköisesti ei).

Kuvassa M:n tyttäreltä saatu ihana ja upea joululahja tokipiiriläisille <3

Kirjurina T

Seuraavaksi scifiä

 Edellisen postauksen yhteydessä unohtui julkaista seuraava kirja. Mielessä pyörineet vaihtoehdot tuntuivat kaikki toistavan samaa kaavaa: science fiction ja hiljattain julkaistu suoratoistosarja.

Hartaan pohdinnan jälkeen päädyin kirjaan, joka on ollut luentalistalla nyt jonkun aikaa: Liu Cixin, Kolmen kappaleen probleema.

Sarja on tästä(kin) tullut katsottua ja se vetosi omalaatuisuudellaan. Kuten yleensä, sarjan on sanottu vetävän mutkia suoriksi ja yksinkertaistavan science-osioita, joten tottakai kirja alkoi välittömästi kiinnostaa!

Kirja lähtee liikkeelle Kiinan kulttuurivallankumouksesta 1967 ja jatkaa 2000-luvulle fysiikan, tietokonepelien ja itsemurhamysteerien keskelle.

Katsotaan, miten ristiriitaisia reaktioita tästä saadaan aikaan ;)

-E

Juhlitaan öisin

 En ollut ihan yhtä vaikuttunut Donna Tarttin "Jumalat juhlivat öisin" -kirjasta kuin muut tokipiirin jäsenet. M:n kirjoituksen luettuani olin vielä varovaisen toiveikas, että kyse on vain alkukankeudesta, mutta tarina ja henkilöhahmot eivät lakanneet tökkimästä missään vaiheessa. Hautajais-osio oli varmaan viimeinen niitti ja tuntui että se ei lopu koskaan...

Mutta palataan hieman asioissa taaksepäin.

Kirja kertoo siis opiskelijaporukasta, jonka yksi jäsen murhataan. Murhaan johtaneita tapahtumaketjuja käsitellään yhden porukan jäsenen, Richard Papen selostamissa takaumissa.

Joukkiosta ei oikein löydy yhtään hahmoa, joka herättäisi minkäänlaista empatiaa tai jonka kohtalo varsinaisesti kiinnostaisi. He ovat omassa erinomaisuudessaan paistattelevia, muita opiskelijoita ylenkatsovia rikkaiden perheiden lapsia (Richard mahdollisesti pois lukien), jotka yrittävät nähtävästi paikata tietynlaista tylsistymistään erilaisten kokemusten kautta. Kun alkoholi, lääkkeet ja huumeet ei riitä, etsitään tajunnanräjäyttäviä kokemuksia öisistä bakkanaaleista.

Olo on kuitenkin hieman ristiriitainen, sillä kirjan kerronta oli erittäin sujuvaa, omalla tavallaan keveää, ja tarinan yksityiskohtiin ja henkilöhahmojen rakentamiseen oli jaksettu paneutua antaumuksella, mieleen tuli Stephen King parhaimmillaan.

Kirjassa oli myös potentiaalia monenlaiseen eettiseen pohdintaan, mutta se ei oikein päässyt oikeuksiinsa, kun kaikki henkilöt lähinnä ärsytti. Samoin kertojan epäluotettavuudesta tuli monessa kohti erilaisia vihjeitä, joista olisi voinut saada mielenkiintoisia nyansseja tarinaan.

Ehkä tämä kirja tuli luettua 20 vuotta liian myöhään. Yliopistossa englannin filologiaa harrasteleva minä olisi voinut löytää tästä kirjasta huomattavasti suurempia ansioita.

-E