Helmikuussa 2022 suomalainen Aleksi lähtee Ukrainaan taistelemaan Venäjää vastaan. Hänelle sotiminen on jo tuttua; ensin muukalaislegioonassa ja sen jälkeen ympäri maailmaa.
Kyrö kirjoittaa jo heti kirjan alkumetreillä sen, mitä itsellekin tulee välillä mieleen - jotain tarttisi tehdä. Kyrö tarttuu rynnäkkökiväärin sijaan läppäriinsä. Aleksi pääsee kertomaan tarinansa sattumuksen kautta. Joku tapaa jonkun, jonka tarinan kautta sotaa voi kuvata. Kyrö vierailee Kiovassa, ja Aleksin sukulaisten luona pohjoisessa.
Przemyslin asemalla viulistin isä kertoi vanhasta ukrainalaisesta sanonnasta: venäläiset saapuvat aina kello neljä. Se on useiden sukupolvien perimässä, yhteisessä muistissa: pimeän hetkellä saapuva rosvojoukko. (s. 82)
Aleksi jää kirjassa jollain tapaa kaukaiseksi. Hänen elämänsä on tavallaan traagista - sotaa, rasismia, pettymyksiä ihmissuhteissa - mutta tuntuu, että paljon sisältöä jää piiloon, ehkä kirjailijan kohteliaisuuden varjon taakse. Kyseessä on kuitenkin oikea ihminen.
Kirja oli varsin helppolukuinen, mutta ei erityisen mukaansatempaava. En ole ihan varma, pidinkö Aleksista vai en. Sen tiedän, että sodasta en pidä.
Nuorilla miehillä on kaikki edessä, heidän ei pitäisi kuolla kuraisille pelloille eikä romahtavan kerrostalon kellariin. Heidän pitäisi olla opiskelemassa, juhlimassa, opettelemassa elämää. (s. 12)
Ostamassani pokkarissa lukee, että tuotto ohjataan Ukrainan tukemiseen keväällä 2025. Sota jatkuu edelleen, mutta Aleksi on poistunut joukostamme.
Lämmittelin jo muita Tokipiiriläisiä todennäköisellä seuraavalla kirjalla, joka on taas aivan toista äärilaitaa, mutta en vielä julkaise sitä. Käsitellään ensin rauhassa Aleksin tarina.
- M.
 |
| Kesällä 2026 luettu Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti