Survival is insufficient

Tokipiiri kokoontui jälleen juhlien merkeissä ja herkuttelun lomassa pidimme tuplakokouksen, jossa keskusteltiin sekä Margaritasta että Asema 11:sta.

Margarita jakoi mielipiteitä. Aluksi tuntui vaikealta päästä sisälle kirjaan ja T & M tuskailivat hetken jos toisenkin ennen kuin tarina vei mukanaan. E ei pystynyt samaistumaan kirjan päähenkilöiden negatiivisiin ajatuksiin lapsien saamisesta ja muutkin tokipiiriläiset kokivat omituisena, että sikiötä verrataan loiseen. E ei oikein missään vaiheessa päässyt sisälle tarinaan ja arveli, että ajankohta Margaritan lukemiselle oli huono - kokemus olisi saattanut olla erilainen toisenlaisessa elämänvaiheessa. M arveli jo etukäteen, että lukukokemus tulee olemaan intensiivinen, joten jemmaili kirjan aloittamista sopivaan hetkeen. 

Itseäni kiehtoi kirjassa se, miten raakkujen tarinaa peilataan ihmisten kautta. Alun tökkimisen jälkeen yllätin itsenikin ja pidin kirjasta paljon. Tarinassa käydään koko ajan läpi luonnon hyväksikäytön teemoja päähenkilön (Sennin) kokemusten kautta ja tuodaan niitä koettavaksi eri tasolla ihmiselämän näkökulmasta. Joki tuhotaan, raakut menettävät kotinsa - kylpylä suljetaan, ihmiset menettävät työnsä. Mutainen jokivesi tukehduttaa raakunpoikasia ja täysikasvuisia raakkuja - polio tukehduttaa lapsia ja aikuisia ihmisiä. Sota-ajan kokemusten aiheuttama pelko verrattuna joen ruoppaamiseen ja myllertämiseen ja niistä aiheutuvaan ahdinkoon. Kuten M kokouksessa totesi, se antoi erilaista perspektiiviä raakkuihin kohdistuviin tapahtumiin. Joissakin arvosteluissa, joita internetsin syövereistä lueskelin, kirjan juonenkäänteitä pidettiin epäuskottavina, mutta itse olen eri mieltä. Mehän emme tässä lue Sennin tarinaa, vaan suuremmasta näkökulmasta luonnon tarinaa. Monet asiat, mitä me ihmiset teemme luonnolle, tuntuisivat varmasti epäuskottavilta, jos tapahtumat käännettäisiin ihmiselämään.

Parasta kirjassa oli ajatusten herättelyn lisäksi luontokuvaukset ja tarinan verkas poljento. Tähtiä kirja sai loppujen lopuksi 3, hajonta tokipiiristelijöiden välillä oli suuri. Erityismaininta kirjan kirjoitustyylistä, joka oli juurevaa ja kaunista ilman, että olisi ollut mitenkään hienostelevaa.

Seuraavaksi käytiin Asema 11 kimppuun. Muut ovatkin jo kirjoittaneet kirjasta omat blogipostauksensa, ainoastaan allekirjoittanut on lepsuillut ja kirjoittaminen on jäänyt rästiin (ja vielä itse valitsemani kirjan kanssa).

Kokouksessa kaikki tokipiiriläiset tunnustautuivat dystopioiden ystäviksi ja ko. kirjassakin parasta olivat juuri selviytymiseen ja post-apokalyptiseen elämään keskittyvät aikajanat. Kaiken kaikkiaan juoni noudatteli melko perinteistä dystopiatarinoiden kaavaa - oli kauppojen ryöstelyä, väkivaltaa ja uskonnollista hihhulikulttia. Muutenkin tarina tuntui kovin amerikkalaiselta. M ja E pohdiskelivat, että pohjoismaiseen yhteiskuntaan ei ehkä istu samanlainen mentaliteetti ja olisi mielenkiintoista lukea vaikkapa Suomeen sijoittuvaa dystopiaa. Keskustelu lähti tässä vaiheessa rönsyilemään ja muistelimme blogissa vuosia sitten luettua Antti Tuomaisen Parantaja-kirjaa, jota voisi ainakin osittain pitää dystopisena. T myös vinkkasi tutustumaan Lars Wilderängin Tähtitrilogiaan. Yhteenvetona tuumimme, että sekä Margaritassa että Asema 11:sta näkyi selkeästi kulttuurisidonnaisuus. Tähtiä Asema 11 sai 4.

Tähän perään kirjoittelenkin sitten omat tuntemukseni Asema 11:sta. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta aikalailla sen jälkeen, kun olin kirjavalintani julkaissut. Kirja oli kirjoitettu ennen koronaa, mutta sen kuvaus pandemiasta oli todella autenttisen tuntuinen. Itselleni nousi yllättävän väkevät mielikuvat korona-ajasta ja päällimmäisenä tuntemuksena nousi kiitollisuus siitä, miten helpolla loppujen lopuksi päästiin. 

Ihastuin St John Mandelin tapaan kirjoittaa ja kuvailla ihmisiä. Muut olivat tästä eri linjoilla, mutta itse olisin voinut lukea kirjan henkilöhahmojen taustatarinoita vaikka kuinka pitkään. Kirjan hahmot olivat todella aidon tuntuisia ja viittaukset populaarikulttuuriin ilahduttivat. Kiertävän teatterin motto "Survival is insufficient" on napattu Star Trek Voyagerin loistavasta jaksosta Survival Instinct (S6 E2), jossa päästään kurkistamaan Seven of Ninen menneisyyteen. Kirjassa sitaatilla viitataan teatterin merkitykseen maailmassa, joka on hiljalleen alkanut parantua pandemian ja sitä seuranneen levottomuuden ajan vaikutuksista. Ihmisyys on muutakin kuin selviytymistä - se on kulttuuria, taidetta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kirja oli kaunis ja kaihoisa ja pidin siitä, että loppujen lopuksi päällimmäisenä tunteena oli toiveikkuus. Pidin tästä itseasiassa niin kovasti, että ostin itselleni kirjailijan muutkin kirjat.

Kokouksen päätteeksi E paljasti oman valintansa seuraavaksi kirjaksi. Seuraavana lukuvuorossa on Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta. E saa itse avata valintaansa tarkemmin. T ja M olivat ainakin valinnasta ällistyneitä, mutta kirjapiireilyn hyvä puoli onkin juuri siinä, että tulee luettua sellaista kirjallisuutta, johon ei muuten ehkä tulisi tartuttua.

-T.

Tuntemamme maailman loppu

 M:n tapaan en oikein meinannut saada käsiini Tokipiirin viimeisintä kirjaa Asema 11. Sitten satuin onnekkaasti saamaan kangasostosten kylkiäisenä ilmaisen kokeilun erääseen e-/äänikirjapalveluun, josta vielä onnekkaammin teos sattui löytymään. Päädyin lukemaan tämän e-kirjana kyseisestä palvelusta, ja täytyy sanoa, että lukukokemus oli huomattavasti ennakko-odotuksia positiivisempi. Tähän asti olen ollut paatunut painettujen kirjojen kannattaja, mutta ehkä e-kirjat ja äänikirjat ajavat asiansa ainakin hetkittäin...

Itse teokseen: Asema 11 oli loppupeleissä melko tyypillisen "amerikkalainen" dystopia, jossa tappavan taudin leviämisen seurauksena koko yhteiskunta ajautuu kaaokseen: hyvin pian alkaa kauppojen ryöstely, ja toiset eloonjääneet ovat suurin uhka. Mahtuupa joukkoon outo kultti profeettoineen. Viihdyttävä, mutta kovin tuttu kuvio.

Muutama asia kirjassa jäi hieman häiritsemään. Ensinnäkin tuntui melko epätodennäköiseltä, että valtaosan ihmiskunnasta tappanut tauti jätti henkiin niin suuren osan yhteen ihmiseen tavalla tai toisella linkittyneistä henkilöistä, joita kirjan tapahtumat siis seurasivat eri aikakausina ennen ja jälkeen pandemian. Mutta toki tällä tavoin saatiin hahmojen tarinat limittymään kauniisti toisiinsa.

Toinen "ongelma" oli se, että vielä 20 vuoden jälkeen teatteriseuruekin etsi uusia tarvikkeita kiertämällä vaikkapa tyhjiä taloja, sen sijaan, että olisivat opetelleet tekemään tai korjaamaan tarvikkeitaan itse. Monessa kohtaa viitattiin esim. siihen, että joukko metsästi peuroja, mutta he eivät nähtävästi hyödyntäneet vaikkapa näiden nahkoja rikkoutuneiden telttojen paikkaamiseen... Ei ehkä kokonaisuuden kannalta merkittävin asia, mutta särähti monessa kohtaa :D 

Lukukokemuksena kirja oli viihdyttävä ja kirjan kieli oli mukavan soljuvaa ja kuvailevaa, mutta kokonaisuus ei ehkä tarjonnut riittävästi mitään uutta dystopioiden saralla. Mutta täytyy muistaa täydentää kotivaraa tässä Andes-viruksen leviämistä odotellessa...

-E

Asema 11: maailmanlaajuinen pandemia

Minulla oli varsin huono tuuri T:n valitseman Asema 11-kirjan suhteen. Suomenkielistä versiota en saanut käsiini mistään ja englanninkielisellekin annettiin viikkojen toimitusaika. Päädyin siis kuuntelemaan sen suomenkielisenä äänikirjana, lukijana Krista Putkonen-Örn. Äänikirjana pituus oli varsin kohtuullinen, 11 h ja 43 min.

Aluksi en meinannut päästä imuun millään. Ajatus lähti harhailemaan, kuvatut ihmisten toimet tuntuivat varsin merkityksettömiltä ja ns. Hollywood-maailma ei juurikaan kiinnostanut. Näin kävi itse asiassa myös välillä kesken tarinankin pari kertaa - osa taisi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tarina kohosi odotetulle tasolle kyllä siinä välillä, ja näistä upeista kohdista ensimmäinen tapahtui lumisateisena iltana juuri ennen kuin kaupat sulkeutuivat ja Jeevan tajusi, että nyt jos koskaan oli hamstrattava ostoskärryittäin ruokaa ja muita tarvikkeita.

Pandemia tuli ja tappoi arviolta 99% ihmisistä. Ei ollut enää sähköä, bensa vanheni, ei ollut siviilisaatiota, ei hätätilassa viranomaisten apua. Henkilö voi kuolla astuttuaan ruosteiseen naulaan. Maailmanlopun profeetta voi olla ainoa valon pilkahdus kurjuuden keskellä.

Minusta teoksen juoni oli lopulta nerokas. Se alkoi yhden ihmisen kuolemasta ja jatkoi ja palasi siihen läpi koko tarinan. Irtonaiset, välillä lyhyet kohtaukset nivoutuivat yhteen ja muodostivat mietityn kokonaisuuden. Ihmisillä on erilaiset kohtalot, mutta kukaan ei pärjää yksin, kaikilla on kaipuu kohti toista ihmistä - omaa lasta, rakastettua, veljeä tai sisarta, tai matkan päältä löytynyttä omaa laumaa, kiertävää sinfoniaorkesteria.

Tarinassa oli mielenkiintoisia visuaalisia elementtejä, kuten vaikka kuvaillut sarjakuvakirjat, Kirstenin kuljettama paperipaino, lentokoneen muotoiset arvet, käsien tatuoinnit tai vaikka kalalampi rankkasateessa. Pidin kovasti kirjan lempeästä, uskottavasta tekstistä.

Katastrofin jälkeisestä ajasta olisin lukenut (kuunnellut) mielelläni paljon pitemmältikin.

He olivat koko ajan eläneet itsestään selvien ihmeiden keskellä (Track 42 kohdassa 5:35)

- M.