Kokous 17.6

Kirjapiiri kokoontui jälleen reilu viikko sitten (erinäisten synttärien merkeissä) kertaamaan viimeisimpiä kirjoja. Käsittelyyn pääsivät tällä kertaa Sarvet sekä Tuiki tuiki tähtönen.

Sarvet ei tehnyt piiriläisiin järin suurta vaikutusta, ainoastaan allekirjoittanut piti kirjaa ihan mainiona yksilönä. Noottia annettiin etenkin juonen irrallisuudesta ja vähäisestä merkityksestä; hahmot ja heidän kehityksensä nousivat juonta tärkeämmäksi tekijäksi. Tämä taas osittain aiheutti sen, että juoni tuntui hieman keskeneräiseltä eikä kovin loppuunastimietityltä.

Ajatuksia herätti sekä tämän että Joe Hillin esikoiskirjan, Sydämen muotoisen rasian, päähenkilön (paremmasta perheestä oleva boheemi rock-henkinen mies) kontrasti pappa-Kingin "peruspäähenkilöön", köyhistä oloista olevaan ulkopuolisuudesta kärsivään kirjailijaan. Genreä pohdimme myös hieman, emmekä oikein saaneet kirjaa sopimaan kauhu-luokkaan, termi maaginen realismikin taidettiin mainita jossain välissä, mutta kauhuksi emme kirjaa väittäisi missään tapauksessa.

Tähtiä kirja sai -***. (Tai ehkä olisi helmpompi puhua arvosanasta -3?)

Toinen käsiteltävä kirja oli Marian Keyesin Tuiki tuiki tähtönen. Totesimme kirjan olevan melkolailla ajankulu-lukemista, sellaista mihin tartutaan, kun ei halua ajatella mitään sen kummempia.

Kaikki olimme samaa mieltä myös siitä, että tarinan kertoja-haamu oli aika tyhmä idea, jonka olisi voinut jättää kokonaan pois. Hyvää oli se, kun jäälohkare lopussa tippui raiskaajan päähän ja paha sai palkkansa.

Kirja toi mieleemme vanhan, oletettavasti Anna-lehdestä leikatun jatkokertomuksen, joka lukeutuu melko samaan genreen kirjan kanssa, mutta oli paljon mukaansatempaisevampi ja hauskempi ja elämänmakuisempi.

Tähtiä tälle **1/2 (eli 2 ja puoli).

Seuraavaan kokoontumiseen mennessä olisi tarkoitus saada luettua Pilvikartasto, mutta hidasta on eteneminen täälläkin. (Jospa se puolivälin käänne tulisi pian ;) ) Jonossa on myös Yösirkus, tunnelmoidaan lopuksi trailerin merkeissä!

-E.

Paholainen yksityiskohdissa

Palataan hetkeksi jälleen Joe Hillin ja Sarvien pariin. Muille sen lukemisesta on jo tovi ehtinyt vierähtää, mutta itse juuri lopettelin kirjan muutama päivä sitten. Kuten jo aiemmin mainitsin, pidin kirjasta kovin. Ja kenties tein väärin mainitessani siirtymästä hömpämpään suuntaan kirjan julkistaessani, sillä se näytti jäkähtäneen kaikkien mieleen jyräten sen kummemmat pohdinnat, vaikka mielestäni Sarvet ei nyt sen kummempaa hömppää ole kuin muutkaan lukemamme kaunokirjalliset teokset...

Itse pidin kirjan kerronnasta ja "jaaritteluista", enkä huomannut siinä mitään kömpelyyttä. Sydämen muotoiseen rasiaan verrattuna kirja oli tyyliltään hyvin rauhallinen eikä siinä ollut samanlaisia kammotus-elementtejä. Sarvet enemmänkin tarkasteli yhden henkilön matkaa lapsesta aikuiseksi, ja sitä, miten suhteet ystäviin ja läheisiin tällä matkalla muuttuvat. Päähenkilö Ig on hieman omissa maailmoissaan kulkeva haaveilija, jonka naiiviuden hänen päähänsä kasvavat sarvet karisuttavat pois. Toki kirjassa on toiminnallinenkin puolensa eräänlaisen kostotarinan muodossa, mutta murhaajan selvittäminen ei ole siinä niinkään keskiössä, vaan tärkeämpää on se, miten Ig herää huomaamaan esimerkiksi ystävänä pitämänsä Leen "pahuuden"; todellisuudessa Lee ei koskaan ollut se pelastava enkeli, jona Ig häntä piti.

Kirja kertoo myös tavallaan ihmisten kaksinaamaisuudesta ja tekopyhyydestä, ja toisaalta siitä, miten kaikissa ihmisissä on jonkinlaista pahansuopuutta, joka vain peitetään erilaisten naamioiden taakse.

Nyt seuraavan kirjan kimppuun, jos vaikka joskus tavoittaisin muut jälleen ;)

-E.

Sarvet

Ig Perrish herää vuosisadan kankkusessa. Katsoessaan peiliin verestävin silmin hän huomaa ne. Ihon läpi työntyneet sarvet. Ig huomaa pian, että sarvet saavat ihmiset kertomaan hänelle likaisimmat, kieroutuneimmat salaisuutensa ja fantasiansa.

Ajatuksena Joe Hillin Sarvet on kutkuttavan herkullinen. Hömppää kirja tietenkin on, mutta minkä ihmeen takia jokaikisessä kirjassa pitäisi olla jokin elämää suurempi, syvällinen merkitys! Rakenteeltaan kirja on hieman kömpelö ja enemmän esikoiskirjan oloinen kuin kirjailijan edellinen kirja, Sydämen muotoinen rasia. Ehkä kirjailija vielä hakee omaa kirjailijaääntään :) Toisaalta kirjassa oli hetkittäin kutkuttavan hupaisia kohtia; olettaen, että osaa ns. jättää aivot narikkaan siis.

 "Vain paholainen rakastaa ihmisiä sen tähden, mitä he todella ovat, ja iloitsee heidän ovelista juonistaan toisiaan vastaan, heidän häpeämättömästä uteliaisuudestaan, heidän itsehillinnän puutteestaan, heidän halukkudestaan rikkoa hetken mielijohteesta sääntöä heti siitä kuullessaan, heidän halukkudestaan kunnon panon vuoksi hylätä kuolematon sielunsa. Paholainen tietää, vaikka Jumala ei sitä tajuakaan, että vain ne joilla on rohkeutta vaarantaa sielunsa rakkauden tähden ovat oikeutettuja sieluun."

                                                                          Joku tuli terrorisoimaan kuvaussessiota :)

 T

Sarvipää tuli kylään

Sielu jatkaa vaellustaan ikuisesti. Kuten luku pii, sekin on vailla loppua ja päätöstä. Kuten luku pii, sekin on vakio. Pii on irrationaaliluku, joka on päättymätön ja jakamaton. Niinpä sielukin on irrationaalinen, jakamaton yhtälö, joka ilmaisee oivallisesti yhtä asiaa: teitä. Sielusta ei olisi paholaiselle mitään hyötyä, jos sen voisi tuhota. Eikä se ole kadotettu, kun se on uskottu saatanan huomaan, kuten niin usein väitetään. (Hill 2010, s. 257)

Se on jännittävää ja melkein kohtalokastakin ;), miten tokiπrimme törmää koko ajan piihin. Edellisessä kirjassa se oli päähenkilön nimi, ja Sarvissakin sitä sivuttiin yllämainitun pätkän verran.

Lukaisin siis jo Joe Hillin Sarvet, ja kuten E arvelikin, aika hömpäksi menee. Isäpappa Stephen Kingin jalanjälkiä seurattiin aika laimeasti, jopa jaarittelevasti, vaikka tarinan kehys olikin varsin jännittävä ja kekseliäs. Kirjan pahis kuitenkin paljastui mielestäni liian varhain, ja loppu oli melkein pelkkää räiskintää. Välillä koko kertomus lässähti todella, todella pahasti omaan kiinnostamattomuuteensa ja köykäisyyteensä.

Ajatus päähän kasvavista sarvista oli jokatapauksessa varsin kiehtova, ja kuvaus niistä uskottava. Myöskin maja puussa ja sen liittyminen päähenkilöön oli varsin erikoinen ja mielenkiintoinen keksintö.

Puhumattakaan sarvista hänen päässään. Niiden kärjet olivat työntyneet esiin hänen ohimoidensa ihon läpi, ja luu niiden juuressa oli tahriintunut vaaleanpunaiseksi verestä. Vielä sarviakin pahempi oli kuitenkin hänen tapansa virnistellä. Jos hän olisi seissyt noiden ovien toisella puolella ja nähnyt itsensä tulevan, hän olisi lukinnut ovet ja soittanut hätänumeroon. (s. 189)

"Velipuoleni nimi on muuten Lucifer"

- M.

Vielä sananen Piin elämästä

Olen ollut melko laiska kirjoittamaan mitään viimeisimmästä kirjapiirin kirjasta, Piina elämästä. En voi sanoa muuta kuin , että en oikein ole tiennyt mitä siitä kirjoittaisin. Jostain syystä en itse saanut minkäänlaista otetta kirjan tarinasta.

Alussa pohdittiin mielenkiintoisesti uskontojen perimmäistä olemusta ja tarkoitusta. Se sai miettimään sitä, miksi eri uskontojen edustajat keskittyvät ennemmin niihin muutamiin eroavaisuuksiin, joita heidän välillään on, eivätkä yritä etsiä yhteisiä ominaisuuksiaan.

Kirjan loppukäänne ja "vaihtoehtoinen" tarina kuitenkin latisti omassa mielessäni kaiken kirjan vertauskuvallisuuden ja yhteiskunnalliset tulkinnat haihtuivat jostain syystä savuna ilmaan. Ehkä nimenomaan sen takia kirja jäi jotensakin hataraksi ja menetin mielenkiintoni sen syvällisempään pohdintaan. Tai ehkä se olisi vaatinut vain parempaa keskittymistä.

Seuraavaksi siis siirrymme vähän hömpämpään suuntaan vaihteeksi, kera Joe Hillin kirjoittaman Sarvet. Ehkä löydän jälleen kadonneen keskittymiskykyni sen myötä...

-E.

Piiristelyä

Kokoonnuimme kirjapiiristelemään pikaisesti loppiaisena, käsittelyssä tällä kertaa Yann Martelin Piin elämä.

Kirja jakoi mielipiteitä voimakkaasti ja sai osakseen paljon sivalluksia - huonoiksi puoliksi listattiin mm. pitkäveteinen alku, liiallinen raadollisuus ja osin myös loppukäänne. E:n mielestä lopun käänne vei kirjasta kaiken järjen ja vertauskuvallisuuden, M päinvastoin piti käännettä muutoin melko tyhjänpäiväisen tarinan pelastajana. T ainoana kirjapiiristelijänä oli sitä mieltä, että kirja oli nerokas ja monitasoinen mestariteos. William Blaken sanoin:

 Tyger! Tyger! burning bright
In the forests of the night,
What immortal hand or eye,
Dare frame thy fearful symmetry?

Tähtiä Piin elämä sai kolme ja plus, eli ***+.

Yllä: Richard Parker (6-vee tyttösen näkemys)

M julkisti kokouksessa jo oman kirjavalintansa ( siis Joe Hillin jäkeen tulevan). Kyseessä on ainakin allekirjoittaneelle täysin uutta genreä, chic litiä edustava kirja, Marian Keyesin Tuiki tuiki tähtönen. Chic lit on tyypillisesti kevyttä naisten kirjallisuutta, jossa kuvataan modernin naisen elämää humoristiseen sävyyn. Tai näin ainakin Wikipedia kertoo :)

 T, joka myöntää kirjoittavansa epäreilun puolueellisesti

Hyvää joulua!

 

Joulupäivän kokoontumisessa käsiteltiin 2 edellistä kirjaa - Piin elämä jäi vielä odottamaan vuoroaan, sillä allekirjoittaneella se on edelleen kesken. Myös Wreck This Journal odottaa vielä E:n panostusta.

Tie

Tie sai tokipiirin miettimään yhteiskuntajärjestelmää, ja sitä, mitä oikeasti tapahtuisi, jos kuvatun kaltainen tilanne tulisi. Kuka meistä oikeasti alkaisi syömään vauvoja?? Tietysti, jos USA:ssa mellakoidaan nykypäivänä jo silloin, kun sähköt katkeavat, niin tiedä mitä ne pöljäkkeet tekevät pahemmassa tilanteessa. Totesimme, että kirja ei ehkä pyrikään esittämään realistista tilannetta, vaan ennemminkin kertoo välinpitämättömyyden kulttuurista (kuten T asian ilmaisi). 

Tähtiä tie sai melkein täydet, *****- (miinuksen tullessa siitä, että M ei ollut aivan niin vakuuttunut kirjan erinomaisuudesta kuin toiset). Joka tapauksessa kaikki pitivät kirjan lakonisuudesta, ja kaikki olivat olleet kovasti kirjan lumoissa sitä lukiessaan.

Eläinten syömisestä

Keskustelimme siitä, kuinka paljon Eläinten syömisestä on ns. tietokirja, ja totesimme, että vaikka faktat vaikuttavatkin oikeilta ja tarkistetuilta, se kuitenkin menee enemmän "propagandan" puolelle. Se ei yritäkään olla objektiivinen kuvaus, vaan on kirjoitettu voimakkaasti kirjailijan omasta henkilökohtaisesta näkökulmasta (kokkaavine isoäitineen ja amerikkalaisine ruokaperinteineen). E piti kirjaa hieman epäuskottavana. Kokonaisuutena kirja uppoaa varmasti hyvin USAlaiseen kohdeyleisöönsä. Kaikki olimme vahvasti sitä mieltä, että eläinten asema ei nykyisessä tehotuotantoyhteiskunnassa ole häävi, ja että on hyvä, että asiasta keskustellaan. Kun ihmiset alkavat muuttaa tietoisesti kulutusvalintojaan, sillä on yllättävän suuri vaikutus. USA:an verrattuna Suomen ongelmat ovat vielä ehkä pienempiä, mutta se, että asiat jossain muualla ovat huonommin kuin meillä, ei tarkoita, että meillä asiat ovat hyvin.

Tähtiä Eläinten syömiselle annettiin ***+. Kirja ei ehkä hyödyntänyt täysin kaikkea sitä potentiaalia, mitä aihealue olisi voinut tarjota.

Seuraava kirja

E julkisti seuraavan kirjan, Joe Hillin Sarvet. Joe Hill on Stephen Kingin poika, jonka edellinen kirja Sydämen muotoinen rasia oli E:n ja T:n mukaan "Stephen Kingin alkutuotannon tyylistä, mutta inhimillisemmällä otteella". Pelottavia hetkiä siis tiedossa!

 

- M