On jo tovi vierähtänyt siitä, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta. Tässä välissä tuli synnytystä ja uutta vauva-arkea ja mitä kaikkia tekosyitä sitä nyt saamattomuudelleen voi keksiä...
Päällimmäisenä kirjasta jäi jonkinlainen epämääräinen ahdistus, Aleksin puolesta ja toisaalta Ukrainan puolesta. Aleksilla (tai Samulilla) olisi ollut varmasti potentiaalia moneen, mutta nuoruuden kiusaamiskokemusten siivittämänä hän muovasi itsestään ammattisotilaan. Elämä muukalaislegioonan kautta Ukrainaan näyttäytyy kovana ja kuormittavana. "Mies tekee mitä miehen on tehtävä, vaikka se on ihan poika vielä." Näin synnytyksen jälkeisen hormonimyrskyn keskellä tulee väkisinkin toivottua, että omat pojat eivät joudu tällaisten kokemusten ja valintojen eteen.
T:n tavoin olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta ehkä Aleksi suojasi itseään rajaamalla kertomiaan kokemuksia, ja toisaalta ehkä myös vältti kertomasta operaatioista sellaista tietoa, jota jokin pahansuopa taho voisi käyttää hyväkseen.
Kirja myös onnistuu siinä tavoitteessaan, että se tuo Ukrainan sodan tietyllä tapaa lähemmäs, etenkin nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä on kulunut jo useita vuosia. Medianäkyvyys ja liveseurannat ovat vähentyneet, ja suuri yleisö lienee jo osin turtunut tilanteeseen. Taistelu kuitenkin jatkuu edelleen.
-E.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti