New Bad Future

Aikaa on jo vierähtänyt siitä hetkestä, kun M ja E seisoivat Geirangerilla, ja Parantaja siirtyi kädestä toiseen. Luin kirjan reissatessamme Norjassa, makoillen teltan viileässä ilmassa. On helppo ymmärtää, miksi ihmiset kirjassa pakenivat kurjuutta nimenomaan Norjaan, keskelle jylhän kauniita maisemia.

Kuten on varmaan tullut selväksi, dystopiat vetoaa kovasti piiriläisiin, mikä varmisti mielenkiinnon kirjaa kohtaan. Toisaalta suomalainen kaunokirjallisuus.... sanotaan nyt, että vetoaa himpsusti vähemmän. :D

Kirja oli kuitenkin suhteellisen positiivinen yllätys. Se kuvasi tulevaisuutta, jossa asiat ovat menossa huonompaan suuntaan, yhteiskunta on rapistumassa, mutta jotain entisestä on vielä jäljellä. On helppo ajatella, että näin se todellisuudessa menisi, hitaasti, mutta vääjäämättä.

Kirjan dekkari-osuus jätti kyllä toivomisen varaan, se tuntui vähän liian yksinkertaiselta, vähän kuin sivuseikalta, johon on turha panostaa enemmän kuin on tarvetta.

Toisaalta pohjalla paistoi usko ihmisiin ja rakkauteen, mikä oli jotenkin yllättävä, ja kirjan muuhun tunnelmaan tavallaan epäsopiva teema. Mutta mukavaa vaihtelua yleensä vallitsevalle kyynisyydelle! (vrt. Tie, jossa grillailtiin toisia ihmisiä...)

Kun nyt on vauhtiin päästy, niin ajattelin edelleen jatkaa tätä Suomi-putkea. Siksi valitsin seuraavaksi kirjaksi Hannu Rajaniemen esikoisteoksen Kvanttivaras. (vaikka oikeastaan se onkin käännöskirjallisuutta...) Saa nähdä, miten suomalainen scifi uppoaa.

-E.

Sanomalehdestä luettua

2344 Helsingin Sanomien lukijaa äänesti suosikkinsa parhaaksi 2000-luvun suomalaiseksi romaaniksi (linkki artikkeliin). Yli 2000 henkilön otos taitaa olla jo aika kattava. Hieman itseäni nolottaa, että sadan romaanin joukosta en taida olla lukenut viittäkään..!

 

Mutta yksi Tokipiirissä luetuista kirjoista pääsi seitsemänneksi. Kymmenen kärki:

 

1. Sofi Oksanen: Puhdistus

3. Ulla-Lena Lundberg: Jää

3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa

5. Rosa Liksom: Hytti nro 6

6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

8. Katja Kettu: Kätilö

9. Antti Hyry: Uuni

10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

 

Mielenkiintoinen valikoima, näistä pitäisi varmaan lukea joku toinenkin tuon Ennen päivänlasku ei voi lisäksi, etenkin kun Tokipiirillä taitaa olla Suomi-putki päällänsä :)

 

 - M.

Parantaja mukana Norjassa

Antti Tuomaisen Parantajaa kohtaan oli itselläni suurehkot odotukset. Dystopia sekä kirjallisuudessa että elokuvissa saa minut yleensä innostumaan. Ja dystopiaa kotoisessa Helsingissä! Espoolainen ei voinut olla hykertelemättä.

Tylysti on todettava, että odotukseni eivät täyttyneet. Dystopiaa oli kyllä tarjolla, mutta kovin arkisesti; kerrostaloja oli hylätty ja väkivalta lisääntynyt. Parantaja oli mielestäni kokonaisuudessaan skandinaavisen pelkistetty, ja siten varsin suomalainen tapaus. Pelkistys ei kuitenkaan yltänyt aiemmin Tokipiiri-kirjana luetun Tien tasolle, vaan jäi seilaamaan jonnekin simppelille maitopurkki ja makkaraa -osastolle (joka sekin on ihan tärkeä osasto; kirja tarjoili mm. uskoa parisuhteeseen). Loppuratkaisukin oli mielestäni jotenkin helppo, eikä herättänyt mitään kummempaa ahaa- tai muutakaan elämystä.

Mutta siitä pidin, että tarinassa kaikki rikkaat pakenivat Norjaan. Olimme nimittäin juuri kirjan lukemisen aikoihin E:n kanssa Norjan reissulla, ja kirja siirtyikin eteenpäin luettavaksi Geirangerilla vesiputouksen äärellä.

- M

Puutarhurointia ja dystopiaa

Olen hitusen myöhässä kirjoituksineni, mutta ei liene ensimmäinen kerta. M ehti jo kirjoitella meijän kokoustamisestakin, mutta kirjoittelenpa silti vielä jotain pientä.

Sunnuntaivuosi puutarhassa tosiaan oli kiva kirja luettavaksi. Itse en lukeudu viherpeukaloiden joukkoon, vaikka kovasti yritänkin omalla takapihallani touhuta ja möyriä. Oli kiinnostavaa huomata, kuinka antaumuksella ja suunnitelmallisesti puutarhaa voi hoitaa. Ehkä minäkin joskus vielä teen oikein kunnollisen puutarhasuunnitelman...

Seuraava kirja on Antti Tuomaisen Parantaja, Helsinkiin sijoittuva dystopinen dekkari (hihhih). Siis kuinka semmoisen kirjan muka voisi jättää valitsematta? Me piiriläiset olemme ehkä ennakkoluuloisia suomalaisen kirjallisuuden suhteen, joten toivokaamme, että tämä on se kirja, joka lopullisesti hälventää moiset ajatukset.

T

Kesäkokous

Kesäloma on edennyt niin vauhdikkaasti, että tällä kertaa jopa M on myöhässä päivityksien kanssa...

Kokous pidettiin siis kesäisenä maanantaina, ja aiheena oli puutarha/elämänkatsomus-kirja Sunnuntaivuosi puutarhassa. Kirja sai varsin hyvän vastaanoton ja palautteen.

T: Ihan mukava, leppoisa, soljuva.
M: Seesteinen.
E: Tuli lukiessa hyvä mieli.
T: Ei olleet omat lapset mitään "Puutarhavauvoja"
M: Onneksi ei itsellä puutarhaa, ettei vie mukanaan kuten golf joitakin (ei minua)
T: Mielenkiinto ohjautuu useampiin asioihin.
E: Ei pakkomiellettä yhteen juttuun.
T: Luostarikohtaus oli kiinnostava.

Tähtiä kirjanen sai yhteensä kolme ja puoli eli * * * ½. Piiriläiset arvioivat, että pitempi aikajakso ja sen kautta hieman vielä "syvemmälle" aihepiiriin pääseminen olisi voinut parantaa luokitusta.

Kesähelteen keskeltä,
M.

Puutarhaunelmointia

Täytyy sanoa, että olen yllättynyt. Minulla oli monenlaisia ennakkoluuloja Anni Pesosen Sunnuntaivuosi puutarhassa -kirjaa kohtaan, mutta niin vain luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Kirja sai minutkin ajattelemaan omaa unelmapuutarhaani, jonka joskus vielä toivon saavani; kukkia ja puita, mitä siellä kasvaisi (tällä hetkellä on tyytyminen pieneen betoniparvekkeeseen, jolla kasvaa pari hassua paprikan tainta turvassa kissojen hampailta).

Kirjan tunnelma oli kaikkiaan tavallaan hyvin raukea ja rauhoittava. Tätä oli mukava lukea parvekkeella istuskellen, haistellen kesän ensimmäisten kukkien tuoksua, välillä sulkea silmät ja kuvitella mielessään puutarhan upea kukkaloisto.

Kirjoitustyyli oli hyvin tajunnanvirtamainen, mutta ei kuitenkaan sekava. Siinä oli monia hyviä huomioita esimerkiksi pienistä hetkistä nauttimisesta ja täydellisyyden tavoittelun järjettömyydestä.

Tästä vain näkee sen, ettei pitäisi olla niin ennakkoluuloinen. :)

-E.

Puutarhaa ja perhe-elämää, mutta etenkin puutarhaa

Olen omistanut tai ainakin hallinnoinut monen kokoisia pihoja. Nykyinen ns. puutarhani koostuu kolmesta ruukusta lasitetulla parvekkeella. Onneksi toisaalta, että tilaa ei ole juuri enempää, sillä Anni Pesosen "Sunnuntaivuosi puutarhassa" muistutti, kuinka kokonaisvaltaisesti puutarhainnostus voikaan ottaa valtaansa.

Rakastin tuota kukkapeltoa, kentällistä roosan, punaisen, violetin ja valkoisen sävyissä välkkyviä daalioita, kiinanastereita, sinipallo-ohdakkeita ja malvoja. Se antoi minulle huikaisevan tunteen ylitsepursuavan runsaasta, täyteläisestä elämästä.

Kirjan huonoin puoli on se, että se on lyhyt. Ihmisen kokoisesta tarinasta käydään nautiskellen ja mietiskellen mutta kovin nopeasti läpi yksi vuosi. Minua ainakin jäi häiritsemään, että miten puutarhan hoito sujui päähenkilön mentyä töihin? Millaiseksi puutarhavauva kasvoi? Tuliko Sopesta viimein ainakin hetkeksi valmis? Lisäksi epäilen, että kirjaa pitää lähinnä omituisena sellainen, joka ei ole koskaan ollut kiinnostunut puutarhanhoidosta tai luonnosta tai kasveista ylipäätään.

Pidän kovasti Anni Pesosen kirjoitustyylistä. Vaikka hän onkin ammatiltaan pappi, kirjan muutamat uskontoon viittaavat kohdat eivät tunnu saarnaamiselta tai uskon tuputtamiselta.

Epäilemättä puutarhanhoito on ainakin minulla pitkälti taivaskaipuuta ja paratiisin tavoittelua. Yhtäältä se on kaipuuta lapsuuden kesien puutarhoihin kuin menneeseen Eedeniin. Toisaalta se on kiiruhtamista kohti tulevaisuuteen sijoitettua, odotettua täydellisyyttä, kirkastunutta elämää - arjen tyhmpeistä ja ahdistavista puolista riisuttua elämän parempaa ydintä, "elämänpuuta elämän veden virran äärellä".

Taidan lukaista vielä jossain vaiheessa kirjan uudelleenkin, istuessani parvekkeellani pikkusyreenin tuoksuessa ja orvokkien tuijottaessa minua lempeillä silmillään. "Sunnuntaivuosi puutarhassa" pitää sisällään paljon kohtia, joita voisi mietiskellä pitempäänkin. Kirja kertoo osuvasti puutarhalehdistä ja mökkisaaren kuivuudesta, mutta myös ihmisen vajavaisuudesta - puutarhassakin tehdään virheitä ja sitä ei aina jaksaa hoitaa, täydelliseksi puutarhuriksi harva tulee elinaikanaan - , ajan kulumisesta ja kiertokulusta, valinnoista, eskapismista, ihmissuhteista ja omistautumisesta.

Ja erityisen kivaa minusta oli huomata, että on näemä olemassa muitakin, joiden mielestä on todella mahtavaa olla välillä ihan yksin.

- M.