Vielä peikoista

Tokipiiriläisten suureksi hämmästykseksi Stefan Spjutin Staalo oli jäänyt kokonaan kokoustamatta.

Aikaa kirjan lukemisesta on melkoisesti, joten tiivistetysti voisi sanoa, että kirja oli periaatteessa kaikkien mielestä ihan hyvä, joskin vähän liian pitkä ja yksityiskohtainen (paitsi E:n ja T:n mielestä ihan sopivan pitkä). Erityisen hyvää oli kirjan "ruotsalainen miljöökuvaus" (ehkä niille opetetaan sitä koulussa), joka toi mieleen esim. Stieg Larssonin kirjat. 

Tähtiä 3-

Kirjurina T

Staalo

Kirjoittelenpa minäkin sanasen peikoista. Luin kirjan öööö, huhtikuussa (!), mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä mitään. Ei sillä ettenkö olisi kirjasta pitänyt, pikemminkin motivaatio kirjoitteluun on ollut jossain hukassa. Mutta itse asiaan.

Kirjoitustyyliltään Staalo muistutti ehkä hieman Stieg Larssonia. Luin sen melko nopsaan ja pidin siitä, että hahmoihin pääsi kunnolla sisälle (kirja oli kohtalaisen pitkä ja yksityiskohtaisen kuvaileva, kuten E ja M teksteissään totesivat). Alun kesämökkikohtauksesta - josta kieltämättä tuli mieleen omat lapsuuden mökkireissut - jäi aivan järjetön ahdistuksen tunne, joka leimasi koko lukukokemusta.

Staalot itsessään olivat hienon outoja ja vieraita olentoja, kirjassa ei varsinaisesti annettu selityksiä niiden motiiveista taikka muusta, vaan otuksia peilattiin ihmisten selitysten ja pohdintojen kautta. Toisaalta staalot olivat pelottavia ja arvaamattomasti käyttäytyviä petoja ja toisaalta ne saattoivat tehdä hyviä tekoja ja pelastaa ihmishenkiä. Niillä oli selvästikin jonkinlaista älyä, mutta kuitenkin niiden tapa ajatella poikkesi täysin ihmisten ajattelusta. Kirjan luettuani jäin pähkäilemään useitakin asioita, joista päällimmäiseksi nousi ihmetys siitä, minkä ihmeen takia staalot ylipäätänsä hakeutuivat ihmisten luokse. Kiinnostavaa oli myös se, että tavallaan kirjan "pahiksia" olivat kuitenkin ihmiset. Jossain vaiheessa mietiskelin hieman ylitulkinnallisesti, että kirja kuvaa aika hyvin alistettua läheisriippuvaista ihmissuhdetta; tai ehkä staalot kuvastavat jokaisen ihmisen sisällä piilevää tukahdutettua eläimellistä puolta.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä lukukokemus.

T

Peikoista ja ihmisistä

Nyt kun M päivitti ajatuksiaan Staalosta, tuli siitä jonkinlainen inspiraation pisara tänne minunkin suuntaani. Tunnustettava on, että blogin päivittäminen on tullut laiminlyötyä taas viime aikoina. Mutta parannan tapani!

Sitten kirjaan. Staalo oli hyvin erikoislaatuinen kirja. Kirjoitustyyli ja kerronta oli todella realistista ja yksityiskohtaisen kuvailevaa. Minuun tällainen yksityiskohtainen ja taustoittava kerronta uppoaa kyllä täysillä! Aiheesta huolimatta, ei tullut mieleenkään kyseenalaistaan tarinan todellisuutta (vai kertooko tämä enemmän omasta heikosta todellisuudentajustani?).

Päällimmäisenä kirjasta jäi kuitenkin mieleen ihmiset, jotka hoitivat staaloja ja pyrkivät pitämään ne salassa. Se, miten he nappasivat mukaansa lapsia, joita "kukaan ei kaipaisi", jotta nämä leikkisivät peikkojen luona ja pitäisivät ne siten tyytyväisinä. Etenkin ahdistavaa oli se, miten he uskottelivat lapsille, että heidät on hyljätty.

Minuun kirja teki kyllä vaikutuksen ja olen tyytyväinen siitä, että tuli tilattua tämä ihan omaksi :)

Sitten toiseen asiaan. Seuraavan kirjan valinta taisi olla minun hommani. Ensin ajattelin valita taas jotain suomalaista, mutta sitten vastaan tuli kirja, mikä vaikutti niin sympaattiselta, että siihen on pakko tarttua. Eli siis James Bowenin Katukatti Bob. Jos vain ei muut piiriläiset ole sitä vielä lukeneet?

-E.

Pitkästi peikoista

"Staalot ovat saamelaistarujen peikkoja. Isoja, pelottavia olentoja, joiden kuvia noidat piirsivät rumpuihinsa. Hölmöjä ja hankalia. Persoja ihmislihalle."

Staalo oli ihan mielenkiintoinen, jännittäväkin, ja välillä oikeasti raikas ja tuore. Mutta koska harvoin pystyn itse pelkästään kehumaan lukemiani kirjoja, niin samalla täytyy todeta, että kirja oli myös liian pitkä, osin puuduttava, ja liiaksi yksityiskohtiin menevä. Välillä pitkät kuvailut saivat minut uppoamaan kirjaan ja tarinaan, välillä selailemaan sivuja hohhoillen ja rivejä eteenpäin hyppien.

Mielenkiintoisin yksityiskohta kirjassa oli vanha talo, ja sen yhteydessä oleva peikkojen Pesä. Pidin myös kirjan realismin tunnusta ja sen ruotsalaisesta miljööstä. Voisin lukea uudestaankin, jos tästä olisi tarjolla lyhennetty versio :)

Olin tokipiiriläisistä viimeinen, joka sai kirjan luettua, mutta näemä ensimmäinen, joka kirjasta kirjoitti. Bloggausinto taitaa olla taas hieman kaikilla hakusessa...

- M

Jotain kolme tähteä. Ehkä.

Hawaiji-teemaisten valmistumisjuhlien yhteydessä pidetty kokous on unohtunut täysin kirjata tänne blogiin. M pahoittelee! Muistikuvat kokouksesta ovat myöskin suhteellisen hatarat, ja muistilappukin hukkateillä.

Mutta! Olen melko varma että Kristina Carlsonin 'Herra Darwinin puutarhuri' sai ehkä jotain kolme tähteä. E ja T eivät juurikaan olleet kirjan lumoissa, mutta M:n mielestä kirja oli ihan vinkeä. Tajunnanvirtamielessä tämä meni siis hieman nurinniskoin, sillä E ja T ovat yleensä olleet sille M:ää suopeampia.

- M.

Peikkoja

Ja sitten seuraavan kirjan kimppuun! Vuorossa olisi Stefan Spjutin Staalo, joka on "Lapin taikaa tihkuva jännitystarina Norrlannin erämailta".

 

Tunnustan, että valitsin kirjan aluksi sen hienon kansikuvan perusteella. Sitten tajusin, että kirja kertoo peikoista ja ajattelin, että olisi hauska lukea tämä tokipiiriläisten kanssa ja vaikka vähän vertailla Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjaan. Ehkä hieman helppo valinta, koska itse tykkään kauhu-fantasia genrestä. Jos vaikka seuraavalla kerralla valkkaisin jotain omalle epämukavuusalueelleni menevää kirjallisuutta.

T

Pysytään positiivisena

Aloitin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin joskus... öö... olisko kuukausi sitten? kun olimme tokipiiriläiset kokoontuneena M:n luo. Sitä ennen oli ollut vaikeuksia saada kirjaa luettavaksi, kun se oli lainassa aina ja aina ja aina.

Pääsin tuolloin kirjassa ehkä puoleen väliin asti. Tajunnanvirtainen tyyli oli harvinaisen raskasta luettavaa, enkä oikein päässyt kirjan imuun. Vähän väliä huomasin lukeneeni kirjaa pari sivua, ajatellen siinä samalla jotain ihan muuta. Sitten havahduin, ettei ole mitään hajua, mitä kirjassa oli tapahtunut. Selataanpas taaksepäin. Sama uudelleen.

Tämän jälkeen kirjastoon raahautuminen tuntui olevan aina listalla viimeisenä tekemisenä. Ryhdistäydyin lopulta, ja luin kirjan loppuun, mutta edelleen on aika samanlainen olo, etten oikein saanut otetta kirjasta.

Varmaan kävi niin kuin T:lle, että tajunnanvirta -fiilis jäi saavuttamatta, olisi pitänyt jättää kirja odottamaan vielä.

-E.