Eteenpäin tietä pitkin

"Tie" täysin päinvastaisessa maisemassa  Kolilla

Kuten E ja T tietävät en ole koskaan ollut mikään tajunnanvirran ystävä. Vertauskuvien kyllä, tiettyyn rajaan asti, mutta tajunnanvirta jättää minut jo yläjuoksulle. Senpä takia rauhallisen lakoninen, konkreettinen ja tiivissanainen Tie sai minut lukiessani myhäilemään. Tie on kirjalle erinomaisen sopiva nimi. Isä ja poika seuraavat tietä yhä eteenpäin.

"Tänne päin vain.
Hän katsoi tielle.
Älä katso taaksesi. Katso minuun. Jos huudat, kuolet."

Lukiessani mietin inhimillisyyttä. Jos elämä, jonka tunnet, muuttuu tuhkalla kuorrutetuksi kuolemannäytelmäksi, mihin se oikeuttaa? Voitko sanoa itseäsi hyväksi ihmiseksi, jos luukun sulkemalla tuomitset toiset ihmiset epätoivoiseen kuolemaan? Tapa tai tule tapetuksi - mutta voiko noidankehän katkaista? Mitä jos et tappaisikaan? Mitä jos et veisikään toiselta hänen vaatteitaan ja ruokiaan? Mitä jos antaisit vanhukselle hedelmätölkin koska se on oikein? Ihmiskunnalla ei ole toivoa eikä ihmisenä olemisella merkitystä, jos jokainen kääntyy toista vastaan ja vauva on parasta vartaassa grillattuna.

Kertomus on oikeasti karmiva ja sai miettimään inhimillisyyden lisäksi omia selviytymistaitoja. Kuinka kauan selviäisin vastaavassa tilanteessa? Luulen, että hyvin nopeasti päätyisin tarinan Äidin ratkaisuun

Kuten muutkin, kuvittelin kirjaa jotenkin toiminnallisemmaksi. En lähtisi kyllä mitään muuttamaan - tai no, ehkä ottaisin pois sen vähäisenkin uskonnollisuuden. Tarinasta tulee läpi jotenkin salakavalasti uskonnollista paatosta. Isä nostaa kasvonsa valkenevaa päivää päin. Onko Jumala siellä? Saako hän lopussa nähdä tämän? Onko tällä sydäntä tai sielua? "Tällä tiellä ei ole Jumalalle vihkiytyneitä". On kuitenkin olemassa hyviä ihmisiä, ja nämä vielä muistavat mainita puhuessaan Jumalan...

Joka tapauksessa lisää dystopiaa minulle, kiitos, tämä oli hyvin antoisa lukukokemus!

-M.

Maailmanlopun maisemissa

On vaikea kuvata sanoin sitä tunnelmaa, joka Cormac McCarthyn Tiestä kumpuaa. Kirja on erittäin vähäeleinen ja kerronta yksinkertaista, mutta se vain vahvistaa tarinan jonkinlaista karmivuutta. Useammin kuin kerran kirja sai aikaan kylmiä väreitä ja ahdistusta. Muutenkin kirja oli harvinaisen tunteita herättävä ja vaikuttava. Luulen, että se tulee olemaan mielessäni vielä pitkään, niin hyvässä kuin pahassa.

Isä ja poika kulkevat läpi runnellun maailman etsien ruokaa ja suojaa, paeten toisia ihmisiä, jotka saattaisivat osoittautua kylmyyttä ja nälkääkin vaarallisemmiksi vihollisiksi. Kirjassa kerrotaan loppujen lopuksi hyvin vähän, isä ja poika jäävät nimettömiksi eikä maapallon tuhon syytä selitetä missään vaiheessa, hieman vain vihjaillaan. Ehkä silloin, kun kyse on eloonjäämistaistelusta nimillä ja syillä ei ole merkitystä. Vain tällä hetkellä on merkitystä. Menneisyyden ruotiminen ei auta selviämään jälleen yhden kylmän, säkkipimeän yön yli.

Hän heräsi yöllä uikuttaen ja mies otti hänet syliinsä. Shh, hän sanoi. Shh. Ei mitään hätää.
      Minä näin pahaa unta.
      Niin.
      Pitääkö minun kertoa mitä unta?
      Jos haluat.
      Minulla oli sellainen käyntiin vedettävä pingviini joka taapersi ja läpsytti räpylöitään. Ja me oltiin siinä talossa missä me ennen asuttiin ja se tuli nurkan takaa mutta kukaan ei ollut vetänyt sitä käyntiin ja se oli tosi pelottavaa.
      Okei.
      Se oli paljon pelottavampaa siinä unessa.
      Niin. Unet ovat joskus tosi pelottavia.
      Miksi minä näin pelottavaa unta?
      En minä tiedä. Mutta nyt ei ole mitään hätää. Minä panen vähän puuta nuotioon. Nuku sinä vain.
      Poika ei vastannut. Sitten hän sanoi: Sen vetoavain ei pyörinyt.

Sain kirjan luettua loppuun juuri tänään (kuten T, en minäkään voinut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin sain tietää, miten miehelle ja pojalle käy, pelkäsin pahinta), enkä osaa oikein pukea vielä sanoiksi ajatuksiani kirjasta. Päällimmäisenä on vain jonkinlainen ahdistunut ja surumielinen olo. Onneksi kirjan loppu toi mukanaan mahdollisuuden valon pilkahduksesta pimeän keskellä, vaikkakin edes pienen.

-E.

Tie

Tarkemmin määrittelemätön luonnonkatastrofi on tuhonnut maailman. Nimettömiksi jäävät isä ja poika vaeltavat halki tuhkan peittämän maan kohti etelää. Aurinkoa ei näy, eläimet ja kasvit ovat kuolleet, kaikki on harmaata.

Lumisade verhosi heitä joka puolelta. Tien kummaltakaan puolelta ei erottanut yhtään mitään.  Hän yski taas ja poika tärisi, he kaksi rinnakkain muovinpalan alla työntämässä ostoskärryjä lumessa. Lopulta hän pysähtyi. Poika tärisi hallitsemattomasti.
 Meidän täytyy pysähtyä, hän sanoi.
 Täällä on tosi kylmä.
 Niin on.
 Missä me ollaan?
 Ai missä me ollaan?
 Niin.
 Minä en tiedä.
 Jos me meinattaisiin kuolla niin kertoisitko minulle?
 En tiedä. Ei me kuolla.

On ällistyttävää, kuinka niukoista elementeistä ja vähäeleisestä, lakonisesta kerronnasta saa aikaan jotain niin äärettömän vaikuttavaa. Kirjan vankka realistisuus oli jo itsessään suorastaan runollista. Olin kieltämättä odottanut jotain dystooppisempaa, toiminnallisempaa tarinaa, mutta kirja yllätti positiivisesti vaikka olikin erittäin ahdistava. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen kokonaan, oli vain pakko saada tietää kuinka tässä oikein käy.

Ahdistunut T 

                    

Lampaat ilman paimenta

Pari kuukautta näyttää vierähtäneen siitä, kun T kirjoitteli valitsemastaan kirjasta Murha laitumella. En nyt ole mitenkään pahasti jäljessä muita siis... No, kirja on kuitenkin nyt vihdoin kunnialla loppuun saatettu. Lukeminen kävi lopulta yllättävän nopeasti, sillä se tempaa kyllä mukaansa, kun vain vauhtiin pääsee. M:n tavoin, kirjaa lukiessa minua ahdisti kovasti lampaiden puolesta, kun niiden paimen oli poissa eikä ollut juuri ketään huolehtimassa niistä. Varsinkin lopussa ahdistus vain yltyi, kun vanha paimenkoirakin tuli takaisin laitumelle elämänilonsa menettäneenä, kun sen isäntä on poissa.

Huumoriakin kirjasta toki löytyi - kuten odottaa sopii - ja kuten muutkin ovat maininneet, ehkä parasta antia kirjassa oli ihmisten tarkastelu lampaiden näkökulmasta ja niiden tekemät päätelmät ihmisten toisinaan hölmöistäkin tavoista.

Pidin erityisesti Melmoth lampaan tajunnanvirtaisista ajatuksista.

Se tiesi, että dolmen oli rakennettu kuolemaa varten, kuoleman lammasvankkurit, ei pyöriä tietenkään, sillä kuolema voi odottaa. Mädäntyvien torahampaiden hyminä väijyi siellä. Ei lapiota tarvita todistamaan kuoleman kärsivällisyyttä.

Kuten edellisessä kokouksessa oli jo puhe, valitsin seuraavaksi kirjaksi Cormac McCarthyn Tien, joka on saanut ainakin vuoden 2007 Pulitzer Prize for Fiction -palkinnon, ja elokuvakin siitä on tehty. Kirjassa isä ja poika vaeltavat dystooppisen maailman halki, etsien ruokaa ja suojaa, yrittäen selvitä hengissä. Tarkemmin määrittelemätön suurtuho on tehnyt kaupungeista raunioita ja peittänyt maan tomulla. Dystopiat ovat yksi lempiaiheistani niin kirjallisuudessa kuin myös elokuvissa, joten odotan kirjan lukemista innolla! Mars kirjastoon siis! :)

-E.

Juhannuskok(k)ous

Tokipiirin kokous 24.6.2011



E ja M käyvät illalla katsomassa vielä juhannuskokkoa. Kuva autenttiselta tapahtumapaikalta.

 E tekee grillimaissinyyttejä. T & M istuvat lautaspinon vieressä. Pino helisee jokaisesta pöydän heilahduksesta. Käsittelyssä Sadan vuoden yksinäisyys, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä.

T toteaa lukeneensa kirjan hyvin intensiivisesti, jonka takia todennäköisesti ne ns. ällötyskohtaukset tuntuivat voimakkaammin. M & E ovat sitä mieltä, että mitään inhorealistisuutta ei oikein edes huomannut. E luki kirjan T:n vastakohtana, eli noin kymmenen sivun pätkissä. Ei ihme, että Jose Arcadiot menivät sekaisin.

M kertoo, että hänen päässään "naksahti joku uusi rata" kirjan lukemisen yhteydessä. M ja T myös ihmettelevät, miten kirjasta tulee niin voimakkaita tuntemuksia, mätiä appelsiineja ja multaa ja kiihkeää rytmiä.

T oli miettinyt kirjan merkityksiä syvemminkin. Symboloiko taivaaseen kiskaistu neito katolisen kirkon vaikutusta machokulttuuriin? Oliko isä symboli menneisyyden Kolumbialle ennen länsimaista rappiota ja banaaniyhtiöitä?

E on kolmikosta ainoa, jota kirja ei lopulta jaksanut kiinnostaa. E myös perää oikeutta lukea kirja ilman kattavia taustatietoja esimerkiksi Kolumbian historiasta.

Kirjasta huomasi selvästi, milloin tarina alkoi kääntyä kohti loppua. Vauvan kohtaloa jokainen pitää ahdistavana, samoin loputonta kultaisten kalojen muodostus, sulatus ja taas muodostus -prosessia.

Tähtiä annetaan lopulta * * * +

Kirjurina M.

Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan metrotunneleissa. Metroasemat ovat muuttuneet kaupungeiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua linjojen hallinnasta ja elintilasta, solmivat kauppaliittoja ja kumppanuussuhteita tai sotivat keskenään. Pimeydessä on myös uusia organismeja, jotka uhkaavat ihmiseloa.

 Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistojen ja myyttien maailma. Maanpintaa kansoittavat radioaktiivisen säteilyn aikaansaamat erilaiset kammottavat eliöt. Maanalaisen maailman sankarit, stalkerit, ovat ainoita, jotka henkensä uhalla nousevat suojapuvuissaan maan pinnalle hakemaan elämälle välttämättömiä tarvikkeita, kuten polttopuita tai lääkkeitä. Maanpinnalta on laskeutumassa tunneleihin uusi, kammottava uhka, jonka vuoksi nuori Artjom, kirjan päähenkilö, joutuu matkaamaan läpi metron viedäkseen viestin tarunhohtoiseen Polikseen.

                                          Kirjan sisäkannessa on myös kartta! Parhautta :)
 
Tarina on ahdistava, selkäpiitäkarmiva, upea ja täysin koukuttava! Moskovan metrotunnelit luovat loistavat puitteet dystopialle, joka on samalla aikaa realistinen kuvaus ihmisyyden raadollisesta puolesta ja katsaus aatehistoriaan  ja ihmisten tarpeeseen uskoa johonkin "suurempaan". Kirjassa sekoitetaan myös onnistuneesti unen ja todellisuuden rajoja. Vaikka lukija tietää Artjomin uneksivan, mahdollistaa todellisuuden materian hajoaminen tarinan virtaamisen ei-lineaarisella tavalla. "Todellisuudesta tulee yhtä haalistunutta kuin unista, kuin tulevaisuutta tai mahdollista menneisyyttä koskevista ajatuksista."

                                  Ei ihan Moskovan metro, mutta tunnelit on aina pahaenteisiä.
 
 Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on niitä kirjoja, joihin uppoutuu niin täydellisesti, että se kaihertaa ajatuksissa ja unissa vielä pitkään varsinaisen lukukokemuksen jo päätyttyä.

 "Artjom istui järkyttyneenä paikallaan ja koetti miettiä mihin hänen kuvitelmansa loppuivat ja mistä todellisuus alkoi, jos senkaltaiset tuntemukset edes saattoivat olla todellisia. Hyvin hitaasti hänen mielensä täyttyi katkeruudella siitä, että hän oli ollut askeleen päässä valaistumisesta, todellisesta valaistumisesta, mutta ei ollut lähtenyt, ei ollut uskaltanut lähteä tunnelin eetterin vietäväksi. Nyt hän tulisi vaeltamaan loppuelämänsä pimeydessä vain siksi, että oli pelästynyt oikeaa tietoa."

  Dystooppisesti sivuhorinoi T

Macondon kaupungin nousu ja tuho

Olen hieman jäänyt kirjoissa jälkeen muista piiriläisistä ja sain vasta luettua loppuun Sadan vuoden yksinäisyyden. Alkuun kirjasta oli vaikea saada otetta, varsinkin kun ehdin lukea aina kerrallaan vain parisenkymmentä sivua, ja ne kaikki miljoonat José Arcadiot ja Aurelianot meinasivat alkaa mennä sekaisin. Kerronta oli myös jotensakin lakonista ja kirjan henkilöhahmot jäivät todella etäisiksi. Tärkeintä pääosaa kirjassa esittikin Macondon kaupunki.

Macondon vaiheita käytiin läpi Buendíjojen suvun näkökulmasta. Perheestä eniten mieleen jäi sitkeä Ursula, joka vielä reilusti satavuotiaana ja sokeutuneena mennä porskutti eteenpäin. Hän oli jonkinlainen kaiken kasassa pitävä voima, jonka kuoleman jälkeen alkoi suvun ja talon, ja koko kaupungin, lopullinen rappeutuminen. Toinen erityisen sympaattinen hahmo oli lopussa esiin tuleva katalonialainen kirjakaupanpitäjä.

"Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa ", hänen kuultiin sanovan, ja se oli hänen viimeinen mietteensä Macondossa.

Kirjasta saisi varmasti enemmän irti, jos tietäisi jotain Kolumbian historiasta, jota kirjan sanotaan kuvaavan. Ilman moista tietoa kirja jäi hieman pinnalliseksi ja heppoiseksi. Lisäksi ainakin minun lukemassani painoksessa oli hillittömästi outoja kirjoitusvirheitä ja paikoin puuttui kirjaimia ja jopa sanojakin toisinaan.

T:n ja M:n kirjoituksia täytyy kommentoida sen verran, että itse en kyllä huomannut mitään hirmuista inhorealismia, tai oikeastaan minkäänlaista realismia koko kirjassa. Yksi hahmoista nousi pestyjen lakanoiden mukana taivaaseen, toinen eli lähemmäs kaksi sataa vuotta, ja muut kuljeksivat kuoltuaan haamuina talossa. Kirjassa tapahtui muutenkin kaikenlaista epätodellista, mikä teki siitä hieman mielenkiintoisemman kuin olin odottanut. Mutta en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin M. Kirjan mahdolliset syvällisemmät merkitykset jäivät minulta auttamatta piiloon.

-E.