tiistai 12. heinäkuuta 2011

Lampaat ilman paimenta

Pari kuukautta näyttää vierähtäneen siitä, kun T kirjoitteli valitsemastaan kirjasta Murha laitumella. En nyt ole mitenkään pahasti jäljessä muita siis... No, kirja on kuitenkin nyt vihdoin kunnialla loppuun saatettu. Lukeminen kävi lopulta yllättävän nopeasti, sillä se tempaa kyllä mukaansa, kun vain vauhtiin pääsee. M:n tavoin, kirjaa lukiessa minua ahdisti kovasti lampaiden puolesta, kun niiden paimen oli poissa eikä ollut juuri ketään huolehtimassa niistä. Varsinkin lopussa ahdistus vain yltyi, kun vanha paimenkoirakin tuli takaisin laitumelle elämänilonsa menettäneenä, kun sen isäntä on poissa.

Huumoriakin kirjasta toki löytyi - kuten odottaa sopii - ja kuten muutkin ovat maininneet, ehkä parasta antia kirjassa oli ihmisten tarkastelu lampaiden näkökulmasta ja niiden tekemät päätelmät ihmisten toisinaan hölmöistäkin tavoista.

Pidin erityisesti Melmoth lampaan tajunnanvirtaisista ajatuksista.
Se tiesi, että dolmen oli rakennettu kuolemaa varten, kuoleman lammasvankkurit, ei pyöriä tietenkään, sillä kuolema voi odottaa. Mädäntyvien torahampaiden hyminä väijyi siellä. Ei lapiota tarvita todistamaan kuoleman kärsivällisyyttä.
Kuten edellisessä kokouksessa oli jo puhe, valitsin seuraavaksi kirjaksi Cormac McCarthyn Tien, joka on saanut ainakin vuoden 2007 Pulitzer Prize for Fiction -palkinnon, ja elokuvakin siitä on tehty. Kirjassa isä ja poika vaeltavat dystooppisen maailman halki, etsien ruokaa ja suojaa, yrittäen selvitä hengissä. Tarkemmin määrittelemätön suurtuho on tehnyt kaupungeista raunioita ja peittänyt maan tomulla. Dystopiat ovat yksi lempiaiheistani niin kirjallisuudessa kuin myös elokuvissa, joten odotan kirjan lukemista innolla! Mars kirjastoon siis! :)

-E.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Juhannuskok(k)ous

Tokipiirin kokous 24.6.2011


E ja M käyvät illalla katsomassa vielä juhannuskokkoa. Kuva autenttiselta tapahtumapaikalta.
 E tekee grillimaissinyyttejä. T & M istuvat lautaspinon vieressä. Pino helisee jokaisesta pöydän heilahduksesta. Käsittelyssä Sadan vuoden yksinäisyys, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä.

T toteaa lukeneensa kirjan hyvin intensiivisesti, jonka takia todennäköisesti ne ns. ällötyskohtaukset tuntuivat voimakkaammin. M & E ovat sitä mieltä, että mitään inhorealistisuutta ei oikein edes huomannut. E luki kirjan T:n vastakohtana, eli noin kymmenen sivun pätkissä. Ei ihme, että Jose Arcadiot menivät sekaisin.

M kertoo, että hänen päässään "naksahti joku uusi rata" kirjan lukemisen yhteydessä. M ja T myös ihmettelevät, miten kirjasta tulee niin voimakkaita tuntemuksia, mätiä appelsiineja ja multaa ja kiihkeää rytmiä.

T oli miettinyt kirjan merkityksiä syvemminkin. Symboloiko taivaaseen kiskaistu neito katolisen kirkon vaikutusta machokulttuuriin? Oliko isä symboli menneisyyden Kolumbialle ennen länsimaista rappiota ja banaaniyhtiöitä?

E on kolmikosta ainoa, jota kirja ei lopulta jaksanut kiinnostaa. E myös perää oikeutta lukea kirja ilman kattavia taustatietoja esimerkiksi Kolumbian historiasta.

Kirjasta huomasi selvästi, milloin tarina alkoi kääntyä kohti loppua. Vauvan kohtaloa jokainen pitää ahdistavana, samoin loputonta kultaisten kalojen muodostus, sulatus ja taas muodostus -prosessia.

Tähtiä annetaan lopulta * * * +

Kirjurina M.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan metrotunneleissa. Metroasemat ovat muuttuneet kaupungeiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua linjojen hallinnasta ja elintilasta, solmivat kauppaliittoja ja kumppanuussuhteita tai sotivat keskenään. Pimeydessä on myös uusia organismeja, jotka uhkaavat ihmiseloa.


 Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistojen ja myyttien maailma. Maanpintaa kansoittavat radioaktiivisen säteilyn aikaansaamat erilaiset kammottavat eliöt. Maanalaisen maailman sankarit, stalkerit, ovat ainoita, jotka henkensä uhalla nousevat suojapuvuissaan maan pinnalle hakemaan elämälle välttämättömiä tarvikkeita, kuten polttopuita tai lääkkeitä. Maanpinnalta on laskeutumassa tunneleihin uusi, kammottava uhka, jonka vuoksi nuori Artjom, kirjan päähenkilö, joutuu matkaamaan läpi metron viedäkseen viestin tarunhohtoiseen Polikseen.

                                          Kirjan sisäkannessa on myös kartta! Parhautta :)
 
Tarina on ahdistava, selkäpiitäkarmiva, upea ja täysin koukuttava! Moskovan metrotunnelit luovat loistavat puitteet dystopialle, joka on samalla aikaa realistinen kuvaus ihmisyyden raadollisesta puolesta ja katsaus aatehistoriaan  ja ihmisten tarpeeseen uskoa johonkin "suurempaan". Kirjassa sekoitetaan myös onnistuneesti unen ja todellisuuden rajoja. Vaikka lukija tietää Artjomin uneksivan, mahdollistaa todellisuuden materian hajoaminen tarinan virtaamisen ei-lineaarisella tavalla. "Todellisuudesta tulee yhtä haalistunutta kuin unista, kuin tulevaisuutta tai mahdollista menneisyyttä koskevista ajatuksista."

                                  Ei ihan Moskovan metro, mutta tunnelit on aina pahaenteisiä.
 
 Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on niitä kirjoja, joihin uppoutuu niin täydellisesti, että se kaihertaa ajatuksissa ja unissa vielä pitkään varsinaisen lukukokemuksen jo päätyttyä.

 "Artjom istui järkyttyneenä paikallaan ja koetti miettiä mihin hänen kuvitelmansa loppuivat ja mistä todellisuus alkoi, jos senkaltaiset tuntemukset edes saattoivat olla todellisia. Hyvin hitaasti hänen mielensä täyttyi katkeruudella siitä, että hän oli ollut askeleen päässä valaistumisesta, todellisesta valaistumisesta, mutta ei ollut lähtenyt, ei ollut uskaltanut lähteä tunnelin eetterin vietäväksi. Nyt hän tulisi vaeltamaan loppuelämänsä pimeydessä vain siksi, että oli pelästynyt oikeaa tietoa."
  Dystooppisesti sivuhorinoi T

torstai 2. kesäkuuta 2011

Macondon kaupungin nousu ja tuho

Olen hieman jäänyt kirjoissa jälkeen muista piiriläisistä ja sain vasta luettua loppuun Sadan vuoden yksinäisyyden. Alkuun kirjasta oli vaikea saada otetta, varsinkin kun ehdin lukea aina kerrallaan vain parisenkymmentä sivua, ja ne kaikki miljoonat José Arcadiot ja Aurelianot meinasivat alkaa mennä sekaisin. Kerronta oli myös jotensakin lakonista ja kirjan henkilöhahmot jäivät todella etäisiksi. Tärkeintä pääosaa kirjassa esittikin Macondon kaupunki.

Macondon vaiheita käytiin läpi Buendíjojen suvun näkökulmasta. Perheestä eniten mieleen jäi sitkeä Ursula, joka vielä reilusti satavuotiaana ja sokeutuneena mennä porskutti eteenpäin. Hän oli jonkinlainen kaiken kasassa pitävä voima, jonka kuoleman jälkeen alkoi suvun ja talon, ja koko kaupungin, lopullinen rappeutuminen. Toinen erityisen sympaattinen hahmo oli lopussa esiin tuleva katalonialainen kirjakaupanpitäjä.
"Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa ", hänen kuultiin sanovan, ja se oli hänen viimeinen mietteensä Macondossa.
Kirjasta saisi varmasti enemmän irti, jos tietäisi jotain Kolumbian historiasta, jota kirjan sanotaan kuvaavan. Ilman moista tietoa kirja jäi hieman pinnalliseksi ja heppoiseksi. Lisäksi ainakin minun lukemassani painoksessa oli hillittömästi outoja kirjoitusvirheitä ja paikoin puuttui kirjaimia ja jopa sanojakin toisinaan.

T:n ja M:n kirjoituksia täytyy kommentoida sen verran, että itse en kyllä huomannut mitään hirmuista inhorealismia, tai oikeastaan minkäänlaista realismia koko kirjassa. Yksi hahmoista nousi pestyjen lakanoiden mukana taivaaseen, toinen eli lähemmäs kaksi sataa vuotta, ja muut kuljeksivat kuoltuaan haamuina talossa. Kirjassa tapahtui muutenkin kaikenlaista epätodellista, mikä teki siitä hieman mielenkiintoisemman kuin olin odottanut. Mutta en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin M. Kirjan mahdolliset syvällisemmät merkitykset jäivät minulta auttamatta piiloon.

-E.

torstai 26. toukokuuta 2011

Lampaista laitumella

No niin, sain lammasdekkarin luettua. Kirjassa siis lammaslauma ratkoo paimenensa murhaa. Idea oli varsin hauska, tarina sujuva ja lampaat hyvin inhimillisiä. Suosikkini lampaista taisi olla musta Othello, "jolla on neljä sarvea ja salaperäinen menneisyys". Lampaiden päättely todisteista ja tapahtumien kulusta oli myös mielenkiiintoista seurattavaa.

Melmoth-lampaan puhetavasta en pitänyt, se sotki muuten selkeää kerrontaa, ja oli jotenkin tekotaiteellista:
Paluu entiseen oli tie. Se oli kantanut sitä mukanaan koko ajan mutta vain karvankärjissä, jossa sade viilensi sen, jossa kutisi niin ettei sitä huomannut. Liikaa syöpäläisiä villoissa, eikä enää voinut olla varma, oliko paluu entiseen yksi niistä.
 Koko kirjan alun minua ahdisti voimakkaasti lampaiden puolesta. Niiden paimen oli kuollut, ja kukaan ei pitänyt niistä huolta! Lisäksi ne joutuivat pelkäämään koko ajan erilaisia asioita, kuten sudenhaamua ja teurastajaa.

Olen samaa mieltä T:n kanssa siitä, että lammasdekkarin parasta antia lie se, että siinä katsotaan ihmisten maailmaa aivan eri näkökulmasta.

"Ihmiset ei unohda kovin helposti. George tiesi keväälläkin, kuka oli jyrsinyt puunkuoret syksyllä."
- M.

torstai 19. toukokuuta 2011

Hyvä päivä


T:n valitsema kirja noudettu kirjastosta, aurinko paistaa ja kevätkaihonkukka kukkii. Hyvä päivä!

Muistuttelen, että seuraavana kirjanvalitsemisvuorossa on E. (mutta ei mitään kiirettä :)

- M.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Vaikuttunut Sadan vuoden yksinäisyydestä

Sadan vuoden yksinäisyyttä kuvaa parhaiten sana vaikuttava. Kirja on mielipuolinen, mehevä, omituinen, erilainen, ja vaikuttava. Todella vaikuttava. Heti tämän kokemuksen perään ei pysty lukemaan mitäänsanomatonta rakkausromaania. Loppua kohti tunnelma ja jännite tiivistyi vielä entisestään, Macondo kulkee kohti unohdusta samalla kun Buendían suku irstailee itsensä loppuun lahoavassa, punaisten muurahaisten valloittamassa talossa. Vaikuttavaa.

Kirjassa käydään läpi Macondon kylän elämänkaari, siitä hetkestä kun se raivataan viidakkoon siihen hetkeen, jolloin se pyyhkiytyy pois maailmankartalta. Väliin mahtuu sotia, ahnas banaaniyhtiö, mielettömästi yksinäisyyttä ja mielettömästi José Arcadioita ja Aurelianoja. Kirjassa mikään ei ole mahdotonta; henkilöt voivat lentää taivaaseen pyykkien mukana, kummitella toisilleen, viettää vuosia elämästään yksin huoneissaan, istua loppuelämänsä sidottuna puuhun, tehdä kultaisia kaloja ja sulattaa ne ja tehdä uudelleen, saada 17 poikaa joiden otsaa koristaa aina tuhkaristi, sekä saada lapsia, joilla on saparo. Kirjan loppu, etenkin se mitä tapahtuu Buendíojen suvun viimeiselle jäsenelle, on aivan uskomattoman häiritsevää ja vaikuttavaa.

Tuntuu, että kirjassa on niin paljon teemoja, että niitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Banaaniyhtiöiden vaikutus pieneen kylään, sen aiheuttama tuho ja sen tuottama muunneltu totuus voivat tuottaa kolumbialaisille merkityksiä, joissa on enemmänkin yhtymäkohtia maan oikeaan historiaan. Lisäksi kun itsekin olen taistellut muurahaisia vastaan, mieleen jäi se, miten paljon työtä talo vaatii pysyäkseen asuttavana. Erityisesti tuollaisissa kosteissa ja lämpimissä olosuhteissa varmasti töitä riittää - pidät pienen tauon ja luonto valtaa taas itselleen kaiken.

Minusta kirjassa oli lopulta inhorealismia aika vähän. Ok, vähän siinä piereskeltiin ja oli paiseita ja sukurutsausta ja taisi jossain kohti lukea pillukin ja muuta alatyylistä, mutta jotenkin se luontui sopivasti kerronnan kiihkeään, tuoreen mullan hajuiseen poljentoon. Kadehdin kirjoittajan mielikuvitusta.

- Hyvä ystävä, pidä mielessäsi etten minä sinua teloita, sanoi Aureliano. - Sinut teloittaa vallankumous.
Kenraali Moncada ei edes noussut laveriltaan tervehtimään häntä.
- Hyvä ystävä, haista sinä paska, kenraali vastasi eversti Aureliano Buendíalle. 

- M.