Kirjassa käydään läpi Macondon kylän elämänkaari, siitä hetkestä kun se raivataan viidakkoon siihen hetkeen, jolloin se pyyhkiytyy pois maailmankartalta. Väliin mahtuu sotia, ahnas banaaniyhtiö, mielettömästi yksinäisyyttä ja mielettömästi José Arcadioita ja Aurelianoja. Kirjassa mikään ei ole mahdotonta; henkilöt voivat lentää taivaaseen pyykkien mukana, kummitella toisilleen, viettää vuosia elämästään yksin huoneissaan, istua loppuelämänsä sidottuna puuhun, tehdä kultaisia kaloja ja sulattaa ne ja tehdä uudelleen, saada 17 poikaa joiden otsaa koristaa aina tuhkaristi, sekä saada lapsia, joilla on saparo. Kirjan loppu, etenkin se mitä tapahtuu Buendíojen suvun viimeiselle jäsenelle, on aivan uskomattoman häiritsevää ja vaikuttavaa.
Tuntuu, että kirjassa on niin paljon teemoja, että niitä on jotenkin vaikea hahmottaa. Banaaniyhtiöiden vaikutus pieneen kylään, sen aiheuttama tuho ja sen tuottama muunneltu totuus voivat tuottaa kolumbialaisille merkityksiä, joissa on enemmänkin yhtymäkohtia maan oikeaan historiaan. Lisäksi kun itsekin olen taistellut muurahaisia vastaan, mieleen jäi se, miten paljon työtä talo vaatii pysyäkseen asuttavana. Erityisesti tuollaisissa kosteissa ja lämpimissä olosuhteissa varmasti töitä riittää - pidät pienen tauon ja luonto valtaa taas itselleen kaiken.
Minusta kirjassa oli lopulta inhorealismia aika vähän. Ok, vähän siinä piereskeltiin ja oli paiseita ja sukurutsausta ja taisi jossain kohti lukea pillukin ja muuta alatyylistä, mutta jotenkin se luontui sopivasti kerronnan kiihkeään, tuoreen mullan hajuiseen poljentoon. Kadehdin kirjoittajan mielikuvitusta.
- Hyvä ystävä, pidä mielessäsi etten minä sinua teloita, sanoi Aureliano. - Sinut teloittaa vallankumous.
Kenraali Moncada ei edes noussut laveriltaan tervehtimään häntä.
- Hyvä ystävä, haista sinä paska, kenraali vastasi eversti Aureliano Buendíalle.
- M.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti