En ollut ihan yhtä vaikuttunut Donna Tarttin "Jumalat juhlivat öisin" -kirjasta kuin muut tokipiirin jäsenet. M:n kirjoituksen luettuani olin vielä varovaisen toiveikas, että kyse on vain alkukankeudesta, mutta tarina ja henkilöhahmot eivät lakanneet tökkimästä missään vaiheessa. Hautajais-osio oli varmaan viimeinen niitti ja tuntui että se ei lopu koskaan...
Mutta palataan hieman asioissa taaksepäin.
Kirja kertoo siis opiskelijaporukasta, jonka yksi jäsen murhataan. Murhaan johtaneita tapahtumaketjuja käsitellään yhden porukan jäsenen, Richard Papen selostamissa takaumissa.
Joukkiosta ei oikein löydy yhtään hahmoa, joka herättäisi minkäänlaista empatiaa tai jonka kohtalo varsinaisesti kiinnostaisi. He ovat omassa erinomaisuudessaan paistattelevia, muita opiskelijoita ylenkatsovia rikkaiden perheiden lapsia (Richard mahdollisesti pois lukien), jotka yrittävät nähtävästi paikata tietynlaista tylsistymistään erilaisten kokemusten kautta. Kun alkoholi, lääkkeet ja huumeet ei riitä, etsitään tajunnanräjäyttäviä kokemuksia öisistä bakkanaaleista.
Olo on kuitenkin hieman ristiriitainen, sillä kirjan kerronta oli erittäin sujuvaa, omalla tavallaan keveää, ja tarinan yksityiskohtiin ja henkilöhahmojen rakentamiseen oli jaksettu paneutua antaumuksella, mieleen tuli Stephen King parhaimmillaan.
Kirjassa oli myös potentiaalia monenlaiseen eettiseen pohdintaan, mutta se ei oikein päässyt oikeuksiinsa, kun kaikki henkilöt lähinnä ärsytti. Samoin kertojan epäluotettavuudesta tuli monessa kohti erilaisia vihjeitä, joista olisi voinut saada mielenkiintoisia nyansseja tarinaan.
Ehkä tämä kirja tuli luettua 20 vuotta liian myöhään. Yliopistossa englannin filologiaa harrasteleva minä olisi voinut löytää tästä kirjasta huomattavasti suurempia ansioita.
-E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti