Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olisi voinut olla hyvä kirja. Päivänsäde ja menninkäinen -laulun asetelma oli käännetty päinvastoin - kirjassa päivänsäde (homo päähenkilö) rakastuu menninkäiseen (se pieni peikonpoika) ja lopussa seuraa tätä "kotiluolaan". Tarina oli mukaansatempaava (taas vaihteeksi, ehkä pitäisi keksiä jo jokin toinen sana) ja pieni peikko oli äärettömän ihana. Peikkojen olemassaoloakin väänneltiin paksusta rautalangasta lukijoille. Tarinassa pohdittiin luonnon ja sivilisaation kohtaamista ja sitä, kuinka vieraantuneita luonnosta ihmiset ovat. (Nyt tulee sitten se mutta.)
Mutta kun kaikki kirjan henkilöt peikkoa lukuunottamatta olivat todella stereotyyppisiä; trendikkäät, irtosuhteita metsästävät homot, alistettu pieni filippiiniläisvaimo, keski-ikäinen vaimonhakkaaja jne.
Mutta kun kerronta oli melkoisen töksähtelevää jatkuvasti vaihtuvien kertojien ja kohtausten väliin sijoiteltujen tiedeosuuksien vuoksi.
Mutta kun tarina oli oikeasti aika tahattoman koominen.
Suomenkielinen kirjallisuus on tietysti suhteellisen nuori käsite, jos otetaan huomioon, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli ensimmäisiä suomenkielellä kirjoitettuja romaaneja (ja kuten me kaikki muistamme äidinkielentunneilta, se ilmestyi vuonna 1870). Kotimainen kirjallisuus tuntuu tosiaankin painottuvan E:n mainitsevaan arkirealismiin ja kerronta on usein sen mukaista. Kirjoittamisen opetus (lukuunottamatta akateemista kirjoittamista) on meillä aika lapsenkengissään verrattuna esim. USAhan. En tietenkään tarkoita, että suomalaiset eivät osaa kirjoittaa tai muuta yhtä typerää, onhan meillä upeaa kirjallisuutta. Ei vain kovin paljoa ;)
T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti